keskiviikkona, toukokuuta 17, 2017

Mysteeriääni

Eräällä kaupallisella radiokanavalla on töistä paluuni aikaan ohjelma nimeltä "Mysteeriääni". Radiosta kuuluu törähdys tai risahdus. Sitten ihmiset soittavat studioon ja arvailevat, mistä törähdys tai risahdus on lähtöisin. Jos arvaa oikein, voittaa rahaa. Jos kukaan ei arvaa oikein, seuraavana päivänä rahapotti on himpun suurempi. Kaikki ovat tohkeissaan, niin toimittaja kuin soittajatkin. 

Tähän ohjelmaan jotenkin tiivistyy tasapainoiluni misantropian ja ihmiskuntaan kohdistuvan sympatian välillä. Joinakin päivinä ohjelma suututtaa minua syvästi - täysin älytön ohjelmakonsepti, eikö nyt ihmisillä parempaa tekemistä ole, tai suurempia mysteerejä ihmeteltäväksi! Toisina taas liikutun siitä, miten höperöihin ja triviaaleihin asioihin meidän ihmisreppanoiden mielenkiinto kohdistuu. 

Olemme vähän kuin koirat, jotka kallistelevat päätään hassulle äänelle vailla huolta huomisesta.

tiistaina, toukokuuta 02, 2017

Esterata

Ihmiset hahmottavat aikaa eri tavoin. Esimerkiksi minulle vuosi on aina näyttäytynyt kalenteriaukeamana, jossa ylhäällä on kuusi kuukautta tammikuusta kesäkuuhun ja alhaalla toiset kuusi heinäkuusta joulukuuhun.

Kun taas katson eteenpäin - tai "katson", eihän meistä kukaan oikeasti tulevaisuudesta tiedä - näen aikajatkumon, jossa on erilaisia esteitä: jonkinlaisia muureja, kallioita ja aidanpätkiä, joita ei voi kiertää. Ne ovat erilaisia arjen tasaisen soljunnan ja rutiinit katkaisevia tehtäviä, joko työhön tai muuhun elämään liittyviä. Opetusrypäs, esitelmä, erityisen paljon valmistelemista vaativa luento, työreissu. Tai sitten jokin kyläily tai muu vastaava sosiaalinen tapahtuma, joka vaatii niin kutsutulta omalta mukavuusalueelta lähtemistä (minulla se on itse asiassa aika pieni, se mukavuusalue; jollain tapaa ylitän sen rajan aina, kun lähden kotoa ihmisten pariin).

Tässä mielikuvassa tuskin on mitään omaperäistä, pahoitteluni siitä. 

Tälle arjen esteradalle on yhtä kaikki ominaista, että esteiden uhkaavuus kasvaa, kun niitä lähestyy - jossain vaiheessa toiselle puolelle ei näe ollenkaan - mutta jotenkin itse ylittäminen sujuu yllättävän vaivattomasti ja nopeasti, kun siihen on kerran ryhtynyt. Sitten sitä on hetken hirveän hämmästynyt ja helpottunut, kunnes nostaa katseensa ja näkee taas seuraavan, ei niin kovin kaukana häämöttävän vastuksen, jota kohti on vain pakko lähteä kulkemaan, vaikka miten väsyttäisi.

En tiedä, millaista olisi nähdä nuo tehtävät jännittävinä haasteina ja iloisina seikkailuina. Tai uskoa niin lujasti itseensä, ettei miettisi yhtään, onnistuuko ja pystynkö; ei käyttäisi kallista aikaansa ja energiaansa stressaamiseen ja pelkäämiseen, mitä tapahtuu, jos kerran ei jaksakaan kiivetä, tai jää sinne muurin harjalle, eikä pääse alas.

Siksi onkin joskus hyvä katsoa taakseen ja summata kaikki ne esteet, joiden yli on jo könynnyt, ja jotka joskus näyttivät niin lannistavilta. Ja ymmärtää, että niitä on kaikkiaan jo niin paljon, että osa eteen tulevistakin menee rutiinilla.

Ei se kyllä paljon auta. Mutta ehkä vähän.

maanantaina, maaliskuuta 13, 2017

Aves

Viime yönä kuljin vatsavaivaisen koiran kanssa ulkona ja kuuntelin helmipöllön puputusta maaliskuun kuutamossa. Palattuani sänkyyn tulin unta odotellessani miettineeksi, miten monet hienot muistoni liittyvät suoraan tai välillisesti lintuihin, vaikken bongari olekaan, enkä edes kiikarit kaulalla kulkeva aktiiviharrastaja.

Hömötiaisten ruokkiminen kädestä hiihtolomilla mökillä. Kesäisin pesästä lähteneet, pahantuulisen näköiset haarapääskynpojat keittiön ikkunan alla ukonhattupuskassa. Ne monet linnunpesät, jotka äidin kanssa etsittiin ja häiritsemättä seurattiin poikasten lähtöön asti. Kuoringan kuikat, jotka vastasivat, kun niille huusi. Vastaisivat kai vieläkin, mutta enää ei kehtaa huutaa.

Ensimmäinen kesy kuukkeli leirikoulureissulla Ylläksellä. Tuo myyttinen metsätyömiehen kaveri, josta olin vain lumoutuneena lukenut lintukirjoista. Siinä se oli, haki pähkinöitä kädestä. Omien eväiden syöminen unohtui kokonaan.

Kaulushaikaran puhaltelu Liperin Roukalahdella maalle muuton - sen ensimmäisen - jälkeen, yhdistyneenä muuhun toukokuiseen, ylenpalttiseen äänimaisemaan. Rastaita, taivaanvuohia, viitasammakoita, mitä kaikkea!

Satakielet, joka puolelta kuuluvat satakielet Espoon Leppävaaran lehdoissa. Kuin ulkomailla olisi ollut. Ja myöhemmin Riihimäen fasaanikukot, nuo voimainsa tunnossa huvittavat ja aamuherätyksillään raivostuttavat minikokoiset dinosauriit.

Vappuretkien aamuyön äänimaailma teltasta tai laavusta kuunneltuna. Pöllöjä, kurkia, joutsenia, härkälintuja. Huhuilua, huutoja, narskutusta, viserrystä, karjuntaa. Talvisen Lapin käkättävät riekot höyhentohveleineen.

Se valtava, matalalta yli lentänyt partakorppikotka syrjäisen alppijäätikön yllä. Alppinaakkojen taitolentonäytökset. Cam-joen silkkihaikarat ja kuningaskalastajat, joiden vuoksi istuin kameroineni Grantchesterin rantapusikoissa niin pitkään, että saatoin hyvällä omalla tunnolla käydä teellä ja skonssilla lähikahvilassa.

Amerikkalaiset oudot linnut ja turhautuminen, kun niistä ei tunnistanut oikein mitään.

Kotipihan ruokintapaikan omakseen ottaneet pyrstötiaiset ja muut talviset vieraat. Marjapensaiden puuhakkaat punarinnat. Korppien metalliset soidinkalahdukset.

Kaikki ne arkiset, päivittäiset havainnot neljän vuosikymmenen ajalta. Isot linnut, pienet linnut, keskikokoiset linnut, siiveniskut hangella, tutut ja tunnistamattomat linnunäänet, vilahdukset silmäkulmassa.

Että tämän kaiken on saanut nähdä ja kuulla! Ylenpalttista on se.

keskiviikkona, helmikuuta 15, 2017

Matalalla profiililla

Nyt se kirja sitten ilmestyi. Nauratti, kun vasta viime syksynä patistin viestintäkurssilla opiskelijoita laatimaan elämässään lehdistötiedotteita aina, kun aihetta ilmenee, esimerkiksi julkaistessaan jotain mielenkiintoista. Mutta tuliko sama mieleen oman kirjan osalta? No eipä tullut, ennen kuin vanhempi kollega asiasta muistutti ja kehotti ottamaan yhteyttä yliopiston viestintäyksikköön, jonka kautta meillä tiedottaminen keskitetysti hoidetaan. Suutarin lapset ja niin edelleen. Väitöskirja ja sen liepeillä ilmestyneet julkaisut saivat huomiota muutenkin virallisen väitöstiedotteen vanavedessä, mutta nyt pitänee muistaa pitää meteliä tekemisistään, vaikka mieluiten ihan vain matalalla profiililla nämä hommat hoitaisikin.

Silloin hävettäisi ainakin vähemmän, kun kaikki menee kuitenkin piel... äh.

Huijarisyndroomasta on muuten ollut taas juttua siellä sun täällä.

Päivitin sitten samassa syömmennousussa myös verkkosivuni, jotka aina tuppaavat jäämään kesannolle. Niiden kautta tulee kuitenkin aika ajoin yhteydenottoja, joten eivät ne tyystin turhatkaan liene. Viime vuonna päkerrettyjen graafisen viestinnän opintojen myötä minun pitäisi kai osata sorvata hienot sivut itsekin, mutta vetoan kiireeseen ja laiskuuteen ja käytän valmista WordPress-pohjaa. 

Asiaan sinällään kuulumaton lisäys: huomasin juuri, että esimerkiksi vuonna 2006 olin julkaissut 319 blogikirjoitusta. Viime vuonna luku oli 20. No, jotain sentään. 

tiistaina, tammikuuta 17, 2017

Julienneleikkuri ja nuudelisalaatti

Pagistaanissa ei edelleenkään olla keittiövirtuooseja - pois se meistä! - mutta jotkut hassulta hifistelyltä vaikuttavat varustehankinnat ovat osoittautuneet kullanarvoisiksi.

Sellainen on esimerkiksi julienneleikkuri. Niitä on malliltaan monenlaisia, mutta meillä on tuollainen kuvassa oleva simppeli värkki. Mitä sillä siis tehdään? Sillä suikaloidaan kasviksia kätevästi ja lisätään näin edullista ja ekologista kausivihannesten käyttöä. Kesällä, kun kasvimaa puski kesäkurpitsaa, leikkurilla siitä sai tehtyä hetkessä "spagettia", jonka saattoi höystää makunsa mukaan. Talvisaikaan kapineella valmistelee kotimaisen kaalin ja porkkanan sukkelasti esimerkiksi wokkiin tai nuudelisalaattiin (eikä sen jälkeen enää tee tosiaankaan mieli pakastewokkisekoituksia).

Nuudelisalaatti onkin näppärä lounaseväs, koska se maistuu sekä lämpimänä että kylmänä. Itse teen sen seuraavasti muutamia lukemiani ohjeita yhdistellen. Aikaa menee ehkä vartti. 

Otetaan keräkaali, porkkanoita ja purjoa. Suikaloidaan julienneleikkurilla (tai veitsellä) kaalia sopivasti ja porkkanaa samoin, yhteensä sellainen paistinpannulle mahtuva satsi. Silputaan sekaan purjoa. Paistellaan kasvissuikaleita tovi öljytilkassa, niin ettei rapeus kuitenkaan kärsi.

Tähän evääseen sopii mainiosti valinnainen kasviproteiini: tofu, quorn, nyhtökaura tai härkis. Tofukuutioita paistetaan pienessä määrässä öljyä niin, että ne ottavat vähän väriä, quornpaloja ohjeen mukaan vartin verran, ja nyhtökaura tai härkis lähinnä vain käytetään pannulla (jälkimmäiset kyllä menevät kokemukseni mukaan kylmänäkin, jos kiire tai laiskotus iskee).

Nuudeleina meillä tykätään käyttää täysjyvänuudeleita. Niitä valmistetaan pari kerällistä ohjeen mukaan - joko muutaman minuutin keittäen tai pikaversion ollessa kyseessä kuumaa vettä päälle kaataen.

Kastikkeeseen voi sekoitella vaikkapa kolme ruokalusikallista riisiviinietikkaa, pari reilua ruokalusikallista hunajaa, saman määrän sitruunamehua, lorauksen rypsiöljyä sekä soijakastiketta maun mukaan - puolitoista ruokalusikallista on hyvä, tai enemmänkin, jos suolaisemmasta tykkää. Kastiketta voi halutessaan maustaa chilillä, valkosipulilla tai inkiväärillä. Maku on kohdallaan, kun se on suunmukaisesti makeankirpeänsuolainen.

Nuudelisalaattiin sopivat hienosti cashew- tai suolapähkinät, mutta kumpiakaan en oikein tohdi kotiin varastoida, koska niissä kulkee itsekurini raja. Niinpä niitä ei yleensä saatavilla ole. Tuoreita yrttejä voi silputa mukaan, jos on, esimerkiksi korianteria.

Kaikki ainekset sekoitetaan yhteen ja kastike hämmennellään sekaan. Nautitaan haaleana tai jääkaappikylmänä (jämät on helppo ottaa seuraavana päivänä rasiassa töihin mukaan). Muunnellaan ohjetta jatkossa tarpeen ja mieltymysten mukaan.

maanantaina, joulukuuta 19, 2016

Kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa


"Perinteinen jouluruoka on pula-ajan pöperöä", totesi joensuulainen Reijo Ikonen taannoin YLE:n verkkojutussa. Karusti muotoiltu, mutta onhan se kieltämättä mielenkiintoista, että yhtenä vuoden suurimmista juhlista suomalaiset syövät itsensä äimeyksiin juureslaatikoita - juurekset eivät muulloin taida enää oikein maistuakaan - ja (liiankin) halpaa suolaista sianlihaa. Pula-ajan sijaan saattaisin siirtää katseeni jopa keskiaikaan; suomalaista jouluruokakattausta on luonnehdittu eurooppalaisittain varsin arkaaiseksi.

Oma joulukonseptini on jonkinlaisessa kriisissä, tai ehkä se on ollut sitä jo hyvän aikaa. Ruoka on yksi osa-alue: olen näin jälkijättöisesti tiedostanut, tai tohtinut myöntää itselleni, etten oikeastaan välitä perinteisistä jouluruoista. Syön niitä kyllä mukisematta, niin kuin syön liki kaikkea muutakin, mutta eivät ne minulle henkilökohtaisesti mitään herkkuja ole (paitsi kalapöydän antimet). Niitä vain "kuuluu" syödä juuri jouluna, ja niihin liittyy vuosikymmenten muistoja ja merkityskerrostumia kaukaa kulinarismin tuolta puolen. Olen viime vuosina syöttänyt kanoille ja upottanut kasvissosekeittoihin laatikoita, joita on pitänyt joulun aikaan väkertää, mutta joita ei sitten ole tullut syötyä muutamaa lusikallista enempää. Olen myös löytänyt juhannuksen kieppeillä jouluna leivotun piparisatsin liki koskematta, purkkiin unohtuneena.

Jotenkin arvelen, etten ole tässä yksin.

Koska minulla ja siskollani ei ole lapsia ja lasten myötä "omia" perhejouluja, olemme näin neli- viisikymppisiksi asti eläneet lapsuuskodin joulutraditioita läpi kerran vuodessa. Rakkaitahan ne ovat toki olleetkin, vaikka joskus rasittavia, varsinkin puolison myötä, kun piti alkaa sovitella aikataulut kahden kodin perinteiden ja toiveiden mukaan. Reissaaminen jouluisin etelästä Itä-Suomeen oli liki vuosikymmenen ajan oma stressinaiheensa (vaikkei meillä ole edes niitä lapsia; en halua kuvitella, millaista niillä perheillä on, jotka velvollisuudentuntoisesti ja tasapuolisuuden nimissä pakkaavat pesueen autoon ja suhaavat kesken joulunpyhien maan laidalta toiselle). Yleensä päädyin aina jossain vaiheessa itkemään pakkauskaaoksen keskelle, etten halua lähteä yhtään minnekään. Että miksi juuri jouluna pitää olla kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa ja mieliksi jokaiselle?

Kun ei se nyt vain olisi käynyt päinsä, että olisi jääty kotiin.


Isän kuoleman myötä viime vuonna tuntui, että lapsuusjoulujen muotti meni peruuttamattomasti rikki. Se on haikeaa ja surullista, mutta myös oudolla, syyllisyyden sävyttämällä tavalla helpottavaa. Viimeisinä vuosina alkoi tuntua kovin kiusaannuttavalta, kun isä tunnollisesti valokuvasi keski-ikäisiä tyttäriään kuusta koristelemassa. Se "perinteinen kuusenkoristelukuva" kun piti ottaa, vaikka säihkyväsilmäisiä pilttejä ei enää puuhaan löytynytkään, ja vaikka kuvat jäivät vuosi toisensa jälkeen kameran uumeniin. Oli myös ahdistavaa huomata, ettei isä enää jaksanut kävellä hautausmaakierrosta kanssamme, vaan jäi autoon odottamaan. Luopuminen ja muutos alkoivat jo tuntua ilmassa. Mutta hyviä ja juhlavia nuo viimeiset yhteiset joulutkin olivat, ja muistot jutusteluista äidin paistaman kinkun ja punaviinilasillisen ääressä (enimmäkseen) lämpimiä.

Nyt lapsuudenkotejamme edustavat kaksi yksin - onneksi kuitenkin samalla paikkakunnalla - asuvaa leskirouvaa, joista toinen ei tiedä, onko joulu vai pääsiäinen. Jotenkin kaikille asianosaisille pitäisi saada järjesteltyä mukava joulunaika ja mielellään niin, ettei kukaan olisi yksin, ellei niin välttämättä halua. Sisaruksiakin pitäisi koettaa nähdä. Vaikka vieroksun jouluun liittyvää oletussosiaalisuutta (ja ylipäänsä kaikenlaisia joulu-etuliitteellä varustettuja velvoitteita; torpassamme ei ole enää vuosiin tehty suursiivousta ennen joulua), tiedostan myös, että jonakin päivänä saattaisin itse valita mieluummin läheiset ympärilleni kuin joulun viettämisen yksikseni, mutta valinnan mahdollisuutta ei enää ole. Puhumattakaan niistä kymmenistä jouluista, jotka vanhemmat meille järjestivät lapsuudesta hamaan aikuisuuteen.

Niinpä jatkamme suunnittelua ja sovittelua ja reissaamistakin tarpeen mukaan, vaikka vuoden lopussa pimeimpään aikaan energia on vähissä ja ajatus käpertymisestä omaan sänkyyn talviunille edes joulunpyhiksi houkuttelisi enemmän kuin tiukka aikatauluttaminen ja häsääminen.

Mitkä elementit sitten tuovat minulle joulun, jos jätän laskuista kaikki itse kehrätyt tai ulkopuolelta tulevat täytymiset ja velvoitteet? Hyvä musiikki, kiireetön joulusauna, mausteinen glögi. Hyasintin tuoksu. Jouluaamun liturgia.

Se on lopulta aika pienestä kiinni, joulun tunnelma. Aina se on myös löytynyt, jotenkin, jossain vaiheessa.

Viimevuotinen BBC:n juttu viktoriaanisten joulukorttien kummallisuuksista löytyy täältä (englanniksi)


keskiviikkona, joulukuuta 14, 2016

Eipä taaskaan

Taannoin Facebookissa - missäpä muualla - tuli juttua sosiaalisista väärinymmärryksistä ja -tulkinnoista. Todettiin, että esimerkiksi ihmisten ja toiminnan sivusta tarkkaileminen saatetaan tulkita ylenkatseeksi ja toisten yläpuolelle asettumiseksi ("tuo ei halua leikkiä meidän kanssamme"). Kyse voi kuitenkin olla vain luonne- tai tilannesidonnaisesta varovaisuudesta - ei siis välttämättä edes ujoudesta - ja halusta seurata asioiden etenemistä ensin sivusta. Myöskään ryhmään liittyminen ei ole aina helppoa.

Tämä potentiaalisten väärinluentojen murheellinen kenttä tiivistyi esimerkkiin, jossa kahvilan pöydässä istuu puolituttu porukka juttelemassa iloisesti. Esimerkkihenkilömme epäröi liittyä seuraan kahvikuppeineen miettien, ettei halua "tuppautua". Niinpä hän pelaa mielestään varman päälle ja menee yksin toiseen pöytään. Tällöin porukka tekee oman johtopäätöksensä: "Jaahas, eipä taaskaan meidän seuramme kelvannut."*

Voilà!

* Esimerkkitapaus on luonnollisesti täysin fiktiivinen vailla yhteyksiä todellisiin ihmisiin tai tapahtumiin.