maanantaina, maaliskuuta 13, 2017

Aves

Viime yönä kuljin vatsavaivaisen koiran kanssa ulkona ja kuuntelin helmipöllön puputusta maaliskuun kuutamossa. Palattuani sänkyyn tulin unta odotellessani miettineeksi, miten monet hienot muistoni liittyvät suoraan tai välillisesti lintuihin, vaikken bongari olekaan, enkä edes kiikarit kaulalla kulkeva aktiiviharrastaja.

Hömötiaisten ruokkiminen kädestä hiihtolomilla mökillä. Kesäisin pesästä lähteneet, pahantuulisen näköiset haarapääskynpojat keittiön ikkunan alla ukonhattupuskassa. Ne monet linnunpesät, jotka äidin kanssa etsittiin ja häiritsemättä seurattiin poikasten lähtöön asti. Kuoringan kuikat, jotka vastasivat, kun niille huusi. Vastaisivat kai vieläkin, mutta enää ei kehtaa huutaa.

Ensimmäinen kesy kuukkeli leirikoulureissulla Ylläksellä. Tuo myyttinen metsätyömiehen kaveri, josta olin vain lumoutuneena lukenut lintukirjoista. Siinä se oli, haki pähkinöitä kädestä. Omien eväiden syöminen unohtui kokonaan.

Kaulushaikaran puhaltelu Liperin Roukalahdella maalle muuton - sen ensimmäisen - jälkeen, yhdistyneenä muuhun toukokuiseen, ylenpalttiseen äänimaisemaan. Rastaita, taivaanvuohia, viitasammakoita, mitä kaikkea!

Satakielet, joka puolelta kuuluvat satakielet Espoon Leppävaaran lehdoissa. Kuin ulkomailla olisi ollut. Ja myöhemmin Riihimäen fasaanikukot, nuo voimainsa tunnossa huvittavat ja aamuherätyksillään raivostuttavat minikokoiset dinosauriit.

Vappuretkien aamuyön äänimaailma teltasta tai laavusta kuunneltuna. Pöllöjä, kurkia, joutsenia, härkälintuja. Huhuilua, huutoja, narskutusta, viserrystä, karjuntaa. Talvisen Lapin käkättävät riekot höyhentohveleineen.

Se valtava, matalalta yli lentänyt partakorppikotka syrjäisen alppijäätikön yllä. Alppinaakkojen taitolentonäytökset. Cam-joen silkkihaikarat ja kuningaskalastajat, joiden vuoksi istuin kameroineni Grantchesterin rantapusikoissa niin pitkään, että saatoin hyvällä omalla tunnolla käydä teellä ja skonssilla lähikahvilassa.

Amerikkalaiset oudot linnut ja turhautuminen, kun niistä ei tunnistanut oikein mitään.

Kotipihan ruokintapaikan omakseen ottaneet pyrstötiaiset ja muut talviset vieraat. Marjapensaiden puuhakkaat punarinnat. Korppien metalliset soidinkalahdukset.

Kaikki ne arkiset, päivittäiset havainnot neljän vuosikymmenen ajalta. Isot linnut, pienet linnut, keskikokoiset linnut, siiveniskut hangella, tutut ja tunnistamattomat linnunäänet, vilahdukset silmäkulmassa.

Että tämän kaiken on saanut nähdä ja kuulla! Ylenpalttista on se.

keskiviikkona, helmikuuta 15, 2017

Matalalla profiililla

Nyt se kirja sitten ilmestyi. Nauratti, kun vasta viime syksynä patistin viestintäkurssilla opiskelijoita laatimaan elämässään lehdistötiedotteita aina, kun aihetta ilmenee, esimerkiksi julkaistessaan jotain mielenkiintoista. Mutta tuliko sama mieleen oman kirjan osalta? No eipä tullut, ennen kuin vanhempi kollega asiasta muistutti ja kehotti ottamaan yhteyttä yliopiston viestintäyksikköön, jonka kautta meillä tiedottaminen keskitetysti hoidetaan. Suutarin lapset ja niin edelleen. Väitöskirja ja sen liepeillä ilmestyneet julkaisut saivat huomiota muutenkin virallisen väitöstiedotteen vanavedessä, mutta nyt pitänee muistaa pitää meteliä tekemisistään, vaikka mieluiten ihan vain matalalla profiililla nämä hommat hoitaisikin.

Silloin hävettäisi ainakin vähemmän, kun kaikki menee kuitenkin piel... äh.

Huijarisyndroomasta on muuten ollut taas juttua siellä sun täällä.

Päivitin sitten samassa syömmennousussa myös verkkosivuni, jotka aina tuppaavat jäämään kesannolle. Niiden kautta tulee kuitenkin aika ajoin yhteydenottoja, joten eivät ne tyystin turhatkaan liene. Viime vuonna päkerrettyjen graafisen viestinnän opintojen myötä minun pitäisi kai osata sorvata hienot sivut itsekin, mutta vetoan kiireeseen ja laiskuuteen ja käytän valmista WordPress-pohjaa. 

Asiaan sinällään kuulumaton lisäys: huomasin juuri, että esimerkiksi vuonna 2006 olin julkaissut 319 blogikirjoitusta. Viime vuonna luku oli 20. No, jotain sentään. 

tiistaina, tammikuuta 17, 2017

Julienneleikkuri ja nuudelisalaatti

Pagistaanissa ei edelleenkään olla keittiövirtuooseja - pois se meistä! - mutta jotkut hassulta hifistelyltä vaikuttavat varustehankinnat ovat osoittautuneet kullanarvoisiksi.

Sellainen on esimerkiksi julienneleikkuri. Niitä on malliltaan monenlaisia, mutta meillä on tuollainen kuvassa oleva simppeli värkki. Mitä sillä siis tehdään? Sillä suikaloidaan kasviksia kätevästi ja lisätään näin edullista ja ekologista kausivihannesten käyttöä. Kesällä, kun kasvimaa puski kesäkurpitsaa, leikkurilla siitä sai tehtyä hetkessä "spagettia", jonka saattoi höystää makunsa mukaan. Talvisaikaan kapineella valmistelee kotimaisen kaalin ja porkkanan sukkelasti esimerkiksi wokkiin tai nuudelisalaattiin (eikä sen jälkeen enää tee tosiaankaan mieli pakastewokkisekoituksia).

Nuudelisalaatti onkin näppärä lounaseväs, koska se maistuu sekä lämpimänä että kylmänä. Itse teen sen seuraavasti muutamia lukemiani ohjeita yhdistellen. Aikaa menee ehkä vartti. 

Otetaan keräkaali, porkkanoita ja purjoa. Suikaloidaan julienneleikkurilla (tai veitsellä) kaalia sopivasti ja porkkanaa samoin, yhteensä sellainen paistinpannulle mahtuva satsi. Silputaan sekaan purjoa. Paistellaan kasvissuikaleita tovi öljytilkassa, niin ettei rapeus kuitenkaan kärsi.

Tähän evääseen sopii mainiosti valinnainen kasviproteiini: tofu, quorn, nyhtökaura tai härkis. Tofukuutioita paistetaan pienessä määrässä öljyä niin, että ne ottavat vähän väriä, quornpaloja ohjeen mukaan vartin verran, ja nyhtökaura tai härkis lähinnä vain käytetään pannulla (jälkimmäiset kyllä menevät kokemukseni mukaan kylmänäkin, jos kiire tai laiskotus iskee).

Nuudeleina meillä tykätään käyttää täysjyvänuudeleita. Niitä valmistetaan pari kerällistä ohjeen mukaan - joko muutaman minuutin keittäen tai pikaversion ollessa kyseessä kuumaa vettä päälle kaataen.

Kastikkeeseen voi sekoitella vaikkapa kolme ruokalusikallista riisiviinietikkaa, pari reilua ruokalusikallista hunajaa, saman määrän sitruunamehua, lorauksen rypsiöljyä sekä soijakastiketta maun mukaan - puolitoista ruokalusikallista on hyvä, tai enemmänkin, jos suolaisemmasta tykkää. Kastiketta voi halutessaan maustaa chilillä, valkosipulilla tai inkiväärillä. Maku on kohdallaan, kun se on suunmukaisesti makeankirpeänsuolainen.

Nuudelisalaattiin sopivat hienosti cashew- tai suolapähkinät, mutta kumpiakaan en oikein tohdi kotiin varastoida, koska niissä kulkee itsekurini raja. Niinpä niitä ei yleensä saatavilla ole. Tuoreita yrttejä voi silputa mukaan, jos on, esimerkiksi korianteria.

Kaikki ainekset sekoitetaan yhteen ja kastike hämmennellään sekaan. Nautitaan haaleana tai jääkaappikylmänä (jämät on helppo ottaa seuraavana päivänä rasiassa töihin mukaan). Muunnellaan ohjetta jatkossa tarpeen ja mieltymysten mukaan.

maanantaina, joulukuuta 19, 2016

Kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa


"Perinteinen jouluruoka on pula-ajan pöperöä", totesi joensuulainen Reijo Ikonen taannoin YLE:n verkkojutussa. Karusti muotoiltu, mutta onhan se kieltämättä mielenkiintoista, että yhtenä vuoden suurimmista juhlista suomalaiset syövät itsensä äimeyksiin juureslaatikoita - juurekset eivät muulloin taida enää oikein maistuakaan - ja (liiankin) halpaa suolaista sianlihaa. Pula-ajan sijaan saattaisin siirtää katseeni jopa keskiaikaan; suomalaista jouluruokakattausta on luonnehdittu eurooppalaisittain varsin arkaaiseksi.

Oma joulukonseptini on jonkinlaisessa kriisissä, tai ehkä se on ollut sitä jo hyvän aikaa. Ruoka on yksi osa-alue: olen näin jälkijättöisesti tiedostanut, tai tohtinut myöntää itselleni, etten oikeastaan välitä perinteisistä jouluruoista. Syön niitä kyllä mukisematta, niin kuin syön liki kaikkea muutakin, mutta eivät ne minulle henkilökohtaisesti mitään herkkuja ole (paitsi kalapöydän antimet). Niitä vain "kuuluu" syödä juuri jouluna, ja niihin liittyy vuosikymmenten muistoja ja merkityskerrostumia kaukaa kulinarismin tuolta puolen. Olen viime vuosina syöttänyt kanoille ja upottanut kasvissosekeittoihin laatikoita, joita on pitänyt joulun aikaan väkertää, mutta joita ei sitten ole tullut syötyä muutamaa lusikallista enempää. Olen myös löytänyt juhannuksen kieppeillä jouluna leivotun piparisatsin liki koskematta, purkkiin unohtuneena.

Jotenkin arvelen, etten ole tässä yksin.

Koska minulla ja siskollani ei ole lapsia ja lasten myötä "omia" perhejouluja, olemme näin neli- viisikymppisiksi asti eläneet lapsuuskodin joulutraditioita läpi kerran vuodessa. Rakkaitahan ne ovat toki olleetkin, vaikka joskus rasittavia, varsinkin puolison myötä, kun piti alkaa sovitella aikataulut kahden kodin perinteiden ja toiveiden mukaan. Reissaaminen jouluisin etelästä Itä-Suomeen oli liki vuosikymmenen ajan oma stressinaiheensa (vaikkei meillä ole edes niitä lapsia; en halua kuvitella, millaista niillä perheillä on, jotka velvollisuudentuntoisesti ja tasapuolisuuden nimissä pakkaavat pesueen autoon ja suhaavat kesken joulunpyhien maan laidalta toiselle). Yleensä päädyin aina jossain vaiheessa itkemään pakkauskaaoksen keskelle, etten halua lähteä yhtään minnekään. Että miksi juuri jouluna pitää olla kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa ja mieliksi jokaiselle?

Kun ei se nyt vain olisi käynyt päinsä, että olisi jääty kotiin.


Isän kuoleman myötä viime vuonna tuntui, että lapsuusjoulujen muotti meni peruuttamattomasti rikki. Se on haikeaa ja surullista, mutta myös oudolla, syyllisyyden sävyttämällä tavalla helpottavaa. Viimeisinä vuosina alkoi tuntua kovin kiusaannuttavalta, kun isä tunnollisesti valokuvasi keski-ikäisiä tyttäriään kuusta koristelemassa. Se "perinteinen kuusenkoristelukuva" kun piti ottaa, vaikka säihkyväsilmäisiä pilttejä ei enää puuhaan löytynytkään, ja vaikka kuvat jäivät vuosi toisensa jälkeen kameran uumeniin. Oli myös ahdistavaa huomata, ettei isä enää jaksanut kävellä hautausmaakierrosta kanssamme, vaan jäi autoon odottamaan. Luopuminen ja muutos alkoivat jo tuntua ilmassa. Mutta hyviä ja juhlavia nuo viimeiset yhteiset joulutkin olivat, ja muistot jutusteluista äidin paistaman kinkun ja punaviinilasillisen ääressä (enimmäkseen) lämpimiä.

Nyt lapsuudenkotejamme edustavat kaksi yksin - onneksi kuitenkin samalla paikkakunnalla - asuvaa leskirouvaa, joista toinen ei tiedä, onko joulu vai pääsiäinen. Jotenkin kaikille asianosaisille pitäisi saada järjesteltyä mukava joulunaika ja mielellään niin, ettei kukaan olisi yksin, ellei niin välttämättä halua. Sisaruksiakin pitäisi koettaa nähdä. Vaikka vieroksun jouluun liittyvää oletussosiaalisuutta (ja ylipäänsä kaikenlaisia joulu-etuliitteellä varustettuja velvoitteita; torpassamme ei ole enää vuosiin tehty suursiivousta ennen joulua), tiedostan myös, että jonakin päivänä saattaisin itse valita mieluummin läheiset ympärilleni kuin joulun viettämisen yksikseni, mutta valinnan mahdollisuutta ei enää ole. Puhumattakaan niistä kymmenistä jouluista, jotka vanhemmat meille järjestivät lapsuudesta hamaan aikuisuuteen.

Niinpä jatkamme suunnittelua ja sovittelua ja reissaamistakin tarpeen mukaan, vaikka vuoden lopussa pimeimpään aikaan energia on vähissä ja ajatus käpertymisestä omaan sänkyyn talviunille edes joulunpyhiksi houkuttelisi enemmän kuin tiukka aikatauluttaminen ja häsääminen.

Mitkä elementit sitten tuovat minulle joulun, jos jätän laskuista kaikki itse kehrätyt tai ulkopuolelta tulevat täytymiset ja velvoitteet? Hyvä musiikki, kiireetön joulusauna, mausteinen glögi. Hyasintin tuoksu. Jouluaamun liturgia.

Se on lopulta aika pienestä kiinni, joulun tunnelma. Aina se on myös löytynyt, jotenkin, jossain vaiheessa.

Viimevuotinen BBC:n juttu viktoriaanisten joulukorttien kummallisuuksista löytyy täältä (englanniksi)


keskiviikkona, joulukuuta 14, 2016

Eipä taaskaan

Taannoin Facebookissa - missäpä muualla - tuli juttua sosiaalisista väärinymmärryksistä ja -tulkinnoista. Todettiin, että esimerkiksi ihmisten ja toiminnan sivusta tarkkaileminen saatetaan tulkita ylenkatseeksi ja toisten yläpuolelle asettumiseksi ("tuo ei halua leikkiä meidän kanssamme"). Kyse voi kuitenkin olla vain luonne- tai tilannesidonnaisesta varovaisuudesta - ei siis välttämättä edes ujoudesta - ja halusta seurata asioiden etenemistä ensin sivusta. Myöskään ryhmään liittyminen ei ole aina helppoa.

Tämä potentiaalisten väärinluentojen murheellinen kenttä tiivistyi esimerkkiin, jossa kahvilan pöydässä istuu puolituttu porukka juttelemassa iloisesti. Esimerkkihenkilömme epäröi liittyä seuraan kahvikuppeineen miettien, ettei halua "tuppautua". Niinpä hän pelaa mielestään varman päälle ja menee yksin toiseen pöytään. Tällöin porukka tekee oman johtopäätöksensä: "Jaahas, eipä taaskaan meidän seuramme kelvannut."*

Voilà!

* Esimerkkitapaus on luonnollisesti täysin fiktiivinen vailla yhteyksiä todellisiin ihmisiin tai tapahtumiin.

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2016

Viikinkejä Tallinnassa

Yksityiskohta nk. Överhogdahlin tekstiileistä, jotka on ajoitettu 800-1000-luvuille.
Olimme jo maaliskuussa hyvää vauhtia menossa italialaissäveltäjä Ennio Morriconen konserttiin Helsinkiin, mutta 88-vuotiaan maestron sairastumisen vuoksi osa Euroopan-kiertueesta siirrettiinkin loppuvuoteen. Niinpä sovitin työreissun slaavilaiseen kirjastoon marraskuun viimeiselle viikolle ja siippa tuli perässä niin, että pääsimme vihdoin konserttiin (joka oli sivumennen sanoen upea).

Kun täältä ettään perältä lähtee isolle kirkolle, kannattaa aina yhdistellä reissuun useampia käyntikohteita tai hoidettavia asioita. Päätimme hektisen syksyn päätteeksi piipahtaa myös Tallinnassa. Siellähän on paitsi liki alkuperäisenä säilynyt hansakaupungin asemakaava - joka jo itsessään viihdyttää kerta toisensa jälkeen - myös maanmainioksi museoksi muutettu lentosatama, jossa elokuusta saakka on pitänyt majaansa Ruotsin historiallisen museon kokoama suurnäyttely viikinkikulttuurista. Näyttely on kiertänyt Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta Suomeen se ei ainakaan tällä haavaa ole tulossa.

Ilolla totesimme, että näyttely purki ennemmin kuin pönkitti kansallisromanttisesti sävyttyneitä myyttejä viikingeistä (tai pikemminkin sellaisiksi myöhemmin kutsutuista skandinaavisen kulttuurin edustajista), niin kuin nyt järjestäjän tietäen odottaa saattoikin. Esinelöytöjä taustoituksineen oli näytteillä varsin runsaasti, ja interaktiivisuus oli valjastettu informatiivisuuden palvelukseen. Itse pidin erityisesti kosketusnäytöllä toimivasta esityksestä, joka havainnollisti viikinkiyhteisöjen kosmista maailmankuvaa ja myyttejä.

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos Tallinnassa on käyntiä, pistäytykää ihmeessä myös Lentosatamassa - viikinkejä sieltä löytää aina 15. päivään tammikuuta saakka. Kannattaa siellä toki käydä muutenkin; jos hyvin käy ja visiitti osuu arkipäivään, sukellusvene Lembitin sisuskaluja voi päästä tutkailemaan ihan omassa rauhassaan, niin kuin me tällä vierailulla pääsimme.

(Päivä on lyhyt, joten samalla reissulla tuli piipahdettua muutamassa muussakin museossa tutkailemassa muuttuvaa ja modernisoituvaa museokulttuuria: Viron historiallisessa museossa sekä Suomen puolella uudistetussa Helsingin kaupunginmuseossa - sinne on muuten nykyisin vapaa pääsy - ja Sinebrychoffin taidemuseossa.)

tiistaina, marraskuuta 08, 2016

Erilaiset kokemukset

Viime viikolla tutut jakoivat sosiaalisessa mediassa ahkerasti Helsingin Sanomien haastattelua tohtoriksi väitelleestä talonmiehen tyttärestä, joka koki itsensä kroonisesti ulkopuoliseksi yliopistomaailmassa taustansa takia, vaikka oli jo pitkään työskennellyt sosiologian yliopistonlehtorina, eli varsin vakiintuneessa asemassa. Omassa työssään hän haastattelun mukaan haluaa tuoda "luokan merkityksen näkyväksi yhteiskunnassa".

Moni koki voivansa samaistua kyseiseen lehtoriin. Minä mietin ja pyörittelin asiaa pitkään ja hartaasti. En ollenkaan vähättele ihmisten kokemusta, että heidän "luokkataustansa" on jotenkin ollut painolastina tai ainakin vaikuttavana tekijänä kouluttautumisessa ja työelämässä. Se, että minulla tuota kokemusta ei ole ollut - ulkopuoliseksi itseni kyllä tunnen lähes aina ja kaikkialla - kertoo ehkä etuoikeutetusta asemastani. Vai kertooko?

Voi kenties sanoa, että tulen virkamiesperheestä. Äiti teki työuransa luokanopettajana ja isä kouluttautui oppikoulupohjalta ensin metsäteknikoksi, sitten metsätalousinsinööriksi ja työskenteli muun muassa puukuljetusten parissa. Koulutusta ja titteleitä meillä on arvostettu suuresti, jopa ehkä yliarvostettu, mikä kertoo vanhempieni ikäluokan - ja ehkä myös yhteiskuntaluokan! - arvomaailmasta. Minullekin oli itsestään selvää, että lukion jälkeen jatketaan yliopistoon; ammatillisia opintoja en tullut koskaan edes harkinneeksi (mikä on toisinaan harmittanut, semminkin kun yliopistotutkinto ei enää avaa ovia samaan tapaan kuin jokunen vuosikymmen sitten).

Helsingin Sanomien jutussa haastateltu yliopistonlehtori kertoi omien tutkimushaastateltaviensa - työläistaustaisten akateemisten naisten - todenneen, ettei työläiskodeissa luettu kirjallisuutta tai opittu keskustelu- ja argumentointitaitoja. Rivien välistä oli luettavissa oletus, että "muissa" kodeissa näin olisi tehty, ja että nuo taidot olisivat antaneet tällaisista kodeista tulleille etumatkaa yliopistomaailmassa. Esimerkiksi meillä kyllä kirjoja lukivat kaikki, mutta hyvä ja innoittava keskustelu, jossa kukaan ei ottanut nokkiinsa tai tulkinnut toisen sanomisia väärin, oli aika harvinaista herkkua. Meillä ei "argumentoitu", paitsi jos riideltiin, ja sitä mieluummin välttivät kaikki. 

Myös alanvalintani olisi varsinkin isän mielestä voinut olla parempi ja niin sanottu uralla etenemiseni sujuvampaa, vaikka opintojani sinällään arvostettiin ja niihin kannustettiin (ja luulen, että sain kyllä isällekin selvitettyä nykypäivän yliopistouran realiteetteja ja sitä, ettei ole epäonnistuminen, jos viiden vuoden päästä väitöksestä ei ole professori). Toisaalta olen siis kokenut, että minua on rohkaistu eteenpäin, mutta toisaalta aistinut, että paremminkin olisi voinut suoriutua, ja että keskusteluissa kannattaa olla varovainen tuodessaan esiin yliopistossa oppimaansa, ettei nyt vain luulla, että ylpistynyt muna yrittää päteä ja opettaa kanaa. Ei yksioikoista ensinkään!

Aikani pyöriteltyäni otin asian puheeksi siipan kanssa. Sairaanhoitajan ja autonkuljettajan poika oli suvun ensimmäisiä ylioppilaita ja lähti Otaniemeen opiskelemaan diplomi-insinööriksi. Kysyin, oliko hän jotenkin tietoinen yhteiskuntaluokastaan, ja vaikuttiko se hänen päätökseensä opinnoista tai kokemuksiinsa korkeakouluopiskelijana. Kuulemma lukiossa englanninkielen tunnilla hän ensimmäistä kertaa oivalsi kuuluvansa niin kutsuttuun työväenluokkaan, vaikkei oivalluksesta sen syvempää luokkatietoisuutta seurannutkaan, lievää huvitusta ja keksimisen iloa vain. Kotona jälkikasvua kannustettiin kovasti opiskelemaan, eikä koulu- tai opiskelutovereiden keskuudessa - tai myöhemmin työelämässä - ollut mitään mielenkiintoa kiinnittää huomiota omaan, saatikka toisten kotitaustoihin. Niinpä hän ei ollut koskaan oikeastaan ajatellut kotitaustaansa suhteessa myöhempiin valintoihin tai kokemuksiin. Ei siitä kuulemma ainakaan mitään haittaa koskaan ollut. 

Mistä nämä erilaiset kokemukset kumpuavat? Miksi yhtä painaa luokkatausta raskaana ja toista ei? En ole sosiologi, joten pohdin näitä ihan maallikkona. Onko kyse todella vaietuista yhteiskuntaluokista ja niiden eroista seuraavasta alemmuudentunnosta ja ulkopuolisuuden tunteesta, vai kukaties kuitenkin enemmän siitä, onko kotoa saanut aitoa kannustusta opintielle? Jos kotona on ajateltu - ja ehkä sanottu ääneenkin - että parempi olisi hankkia rehellinen ammatti ja tehdä oikeaa työtä kuin koota joutavaa kirjaviisautta, on yliopistoon pyrkimiseen ja siellä opiskeluun ja etenemiseen varmasti erilainen henkinen kynnys kuin niillä, joita on kotona rohkaistu.

Voi olla, että joissakin kodeissa on samaistuttu voimakkaasti ja tietoisesti esimerkiksi työväenluokkaan, jolloin kokemus on tietysti siirtynyt lapsille ja osaksi näiden aikuista identiteettiä. Suomessa on kuitenkin ollut paljolti vallalla ajatus, että vanhemmat "käyvät ansiotyössä" ja siinä se. Täällä on oltu ainakin varsinaisiin luokkayhteiskuntiin verrattuna tasaista keskiluokkaa pienellä aaltoilulla, varakas eliitti on sitten ollut erikseen. Ehkä näinkin nuoressa yhteiskunnassa jako maaseudun ja kaupungin välillä on ollut merkittävämpi kuin mikään luokkajako. Eihän varsinaista luokkaperustaista liikehdintääkään pitkään ollut kuin harvoilla tehdaspaikkakunnilla. 

Luokkayhteiskunnista puheen ollen, esimerkiksi Britanniassahan tilanne on ollut tyystin toinen. Cambridgessa opiskellut ja valmistuttuaan samasta yliopistosta töitä saanut fyysikkotuttuni sanoi, että hänen työväenluokkainen taustansa tulee aina kuulumaan hänen puheestaan. Vaikka hän kohoaisi minkälaiseen asemaan, työläisaksentti ei häviä koskaan kokonaan (ei sillä, että hän olisi siitä vimmaisesti eroon pyrkinytkään). Toisaalta vanhat kaverit etääntyivät - tai kuulemma ottivat tietoisesti etäisyyttä - kun tuttuni opiskelut eliittiyliopistossa alkoivat, eli hän koki itsensä todella väliinputoajaksi. Niin ikään kyseinen tuttu avoimesti totesi, että ennen lasten hankkimista hänellä ja hänen vaimollaan tulee olla niin hyvät tulot ja asema, että lapsen voi laittaa hyvään yksityiskouluun ja siten varmistaa tämän tulevaisuuden.

Oliko minulla jotain johtopäätöksiä? No ei. Kuten sanottu, en ole yhteiskuntatieteilijä. En missään nimessä kiellä yhteiskuntaluokkien olemassaoloa, mutta ei niistä minusta kannata mitään yleispätevää perusselitystäkään ihmisten kokemuksille ja tuntemuksille tehdä, ainakaan Suomessa. Meidän jokaisen tausta ja kasvualusta on kuitenkin ollut täysin ainutlaatuinen ja omanlaisensa erilaisine kannustavine ja jarruttavine tekijöineen - ja toisaalta juuret mullassa melkein kaikilla, kun pari sukupolvea taaksepäin katsotaan.Toki se, miten noita tekijöitä nimeää, arvottaa, arvioi ja osaksi omaa elämäntarinaansa ja identiteettiään rakentaa, on pitkälti ihmisen omassa vallassa, eikä siihen ole ulkopuolisella puuttumista.