maanantaina, joulukuuta 31, 2007

Maalarikissat

Joulun hyvän tahdon sanoman materialisoituminen näyttää väistämättömältä, vaikka kuinka yrittäisi usuttaa läheisiään kohtuuteen ja pysyä siinä myös itse. Pagistaanissa ilmiö näkyi tänä vuonna muun muassa kauan kaivattuna valurautapatana, aina tarpeellisina villasukkina sekä uutena puhelimena, jonka hankintaa allekirjoittanut oli itsepäisesti lykännyt yrittäen sivuuttaa entisen kälkättimen dementiaoireet ja vanhuudenheikkouden (joiden ilmaantumiseen ei, sivumennen sanoen, kovin monia käyttövuosia tarvittu; kestävyyttä ja laatua tärkeämpää taitaa tosiaan olla se, että tavara kiertää ja vanhan tilalle ostetaan ahkerasti uutta).

Yllättäen pukinkontista löytyi myös Maalarikissat. Maalarikissat!

Kasin ja Masin väriseikkailuihin on kulminoitunut minun ja sisareni hiljainen kädenvääntö siitä, kenelle vanhat lastenkirjamme oikeastaan kuuluvat, vai kuuluvatko ne kellekään. Suuri osa niistä kun on aikanaan hankittu kymmenen vuotta vanhemmalle siskolleni, mutta viimeksi niitä on kuluttanut allekirjoittanut. Siinäpä oikeusoppineille pulmaa kerrakseen! Me olemme ratkaisseet ongelman pitämällä tärkeimmät kirjat ei kenenkään maalla, eli mökin kirjahyllyssä. Ja tärkeimmistä tärkein on ollut juuri Maalarikissat.

Nyt tämä sisarellinen kiistakapula on siirtynyt pois päiväjärjestyksestä, kiitos Huuto.net-palveluun riippuvuussuhteen muodostaneen siskoni (itse asiassa kirja taitaa ilmestyä uusien ikäpolvien iloksi uusintapainoksena helmikuussa, mikäli Tammen sivuja oikein tulkitsin).

sunnuntaina, joulukuuta 30, 2007

Mukava ja lämmin

Yksi lämpenevien talvien ikävistä puolista on saimaannorppien ahdinko. Lumipesiin synnyttävien eläinten lisääntyminen tyssää paljaaseen jäähän tai sulaveteen.

Muttei ole suomalaisella miehelläkään helppoa. Muudan yksilö sisuuntui lumen, pakkasen ja avantojen puutteesta niin, että juoksi joulusaunan päätteeksi kierimään jäälle. Oli siellä sentään muutaman sentin vesikerros.

Harmi, kun performanssi jäi ikuistamatta.

- - -

Lauantain hautajaiset sävyttivät omalla tavallaan koko joulunaikaa. Juhlapyhät ovat omiaan kuljettamaan mietteitä menneen, nykyisen ja tulevan välillä, ja nyt se vielä korostui. Hyvällä tavalla kuitenkin; joulusta jäi kaikkinensa mukava ja lämmin olo. Pakkasimme koirat, ruoat ja romppeet heti hautajaisia seuraavana aamuna ja lähdimme Nurmekseen miehen, tämän äidin ja velipojan kanssa. Kun mökki saatiin yötä vasten lämpimäksi (vielä seitsemän aikaan illalla kärvötimme viidessä lämpöasteessa), ei parempaa paikkaa verkkaiselle, lyhyen päivän tahdittamalle yhdessäololle olisi voinut olla nuhruisesta säästä huolimatta.

Joulupäivän vietimme koko joukolla vanhempieni luona, ja tapaninpäivänä palasimme takaisin mökille torkkumaan, saunomaan, syömään, katselemaan järveä, kuljeskelemaan lumettomassa metsässä, ihmettelemään öistä talvimyrskyä, rakentamaan viirupöllön pönttöä ja katsomaan jaksotolkulla Shaun the Sheepin edesottamuksia (Pagistaan suosittelee).

lauantaina, joulukuuta 22, 2007

Joulunaikaa

Pagistaanin kaksi- ja nelijalkainen väki toivottaa mitä rauhallisinta ja rentouttavinta joulunaikaa!

Valitettavasti toivotuksesta puuttuu tällä kertaa jouluinen kuva, kun kone ei ole oma.

torstaina, joulukuuta 20, 2007

Lähellä kärkeä

Olen aina ollut joltisenkin hajuherkkä hyvässä ja pahassa. Esimerkiksi eri vuodenajat elän pitkälti nenäni kautta. Vedän ulkona vainua kuin koira pannen merkille vaahterankukat, suojasään, helteisen mäntykankaan ja puusavun häiveen pakkasiltana. Pilaantuneiden ruokien, pakokaasun tai moottoriöljyn hajua en siedä ollenkaan (sietäneekö kukaan muukaan).

Paha haju-mittelössä lähellä kärkeä keikkuu myös se lemahdus, joka syntyy paikallisjunan pysähtyessä asemalle ja avatessa ovensa. Se on kammottava, lämmin, vähän palanut ja tympeä löyhkä. Sitä kauhistelin taas tänään, kun vaihdoin pitkästä aikaa erakonkaapuni sopulinnahkaan ja sytkyttelin junalla keskustaan tekemään haastattelua.

Kokoushuoneessa tuoksuivat kahvi ja luumupulla.

Samalla reissulla pistäydyin vielä nuuhkimassa kauppahallin aromeja ja ostin niiden innoittamana savunieriän (nieriä, toutain, sorva ja pasuri - minusta ne kuulostavat työkaluilta enemmän kuin kalannimiltä).

keskiviikkona, joulukuuta 19, 2007

Lentäjä

Sain vihdoin käytyä eräässä intiimihkössä rutiinitarkastuksessa laboratoriolähetteen pyörittyä kuukausitolkulla työpöydälläni. Kysyessäni, onko tuloksia tiedusteltava lähetteen antajalta, hoitaja totesi kyseisen lääkärin tekevän heille vain sijaisuuksia, kun muilta töiltään ehtii.
- Hän on nimittäin toiselta ammatiltaan lentäjä.

Mistäpä sitä tietää, leikkaako hiukseni ydinfyysikko tai rokottaako rovasti koirani. Vienkö tietokoneeni korjattavaksi ravintolakokille? Onko fysioterapeuttini automekaanikko?

Siivoaako muutaman vuoden päästä toimistoasi yleisestä historiasta väitellyt filosofian tohtori?

maanantaina, joulukuuta 17, 2007

Vuorollaan


Pielisen pojilla on kärpän käynti,
rantalouhikko sileää tietä
käsissään heillä on
puolukkasangot, pilkkirukkaset,
koivun pahkat
katseessaan ison veden aallot.

Vuorollaan he lähtevät
- soutaen tai suksilla, luulen -
jättäen pojilleen
puolukkasangot ja pilkkirukkaset
koivun pahkat
kärpän käynnin louhikossa.


Miehen isä saatellaan lauantaina hautaan. Jouluaatoksi mennään pimeälle Pielisen rannalle kuuntelemaan hiljaisuutta ja - jos pakkanen kiristyy - järven puhetta.

sunnuntaina, joulukuuta 16, 2007

Lohikäärmeistä

Oivalluksen iloon ei suuria tarvita. Kirjallisen viittauksen tunnistaminen on aina yhtä makeaa, osoittipa se eksistentiaalifilosofian teokseen tai lastenkirjaan.

Allekirjoittaneen tapauksessa jälkimmäinen on kyllä paljon todennäköisempi vaihtoehto. Hyvin paljon.

Itse asiassa noista kahdesta se taitaa olla se ainoa vaihtoehto.

"Joskus minun ystäväni näyttävät aivan samalta kuin vuosia sitten, eikä siinä ole mitään kummallista oikeastaan. He ovat kertoneet minulle pelänneensä, he ovat kertoneet minulle lohikäärmeistä joiksi he muuttuivat, miten suuria ovatkaan lohikäärmeen kyyneleet ja miten raakoja sen tavat. He ovat kertoneet minulle tuliharjaisesta leijonasta joka on vienyt heidät taikalammelle keskellä yötä. Kuori nahka pois, on leijona sanonut, ja he ovat yrittäneet. Mutta nahan alla on toinen nahka, ja sen alla toinen, ja vasta kun he ovat uskaltaneet raapia todella syvältä, niin että kipu on ollut sietämättömän kova, on nahka lähtenyt vihdoin pois. Silloin he ovat kylpeneet taikalammessa, ja kuu on paistanut heidän ylleen, ja leijona on hiipinyt hiljaa pois."

- Ranya ElRamly: Auringon asema

lauantaina, joulukuuta 15, 2007

Odottamattomasti

Aineettomien joululahjojen suosiminen on mitä kannatettavin ajatus. Siihen Pagistaanissakin pyritään. Kantapään kautta on kuitenkin opittu, että lippulahjakortteja hankittaessa harkinta on paikallaan.

Teatterin ja muiden kulttuuririentojen osalta on tunnetusti oltava vikkelä liikkeissään, jos mieli saada lippuja haluamiinsa näytöksiin. Niinpä lahjakortti rajattuine voimassaoloaikoineen vaatii vastaanottajaltaan määrätietoista toimintaa ja nopeita varaustäsmäiskuja. Vuosi on puolestaan aina lyhyempi kuin miltä se tammikuun alussa näyttää.

Äärimmillään lahjakortit ja niihin liittyvät paineet saattavat aiheuttaa absurdin tilanteen, jossa lahjasta hyötyykin sen antaja. Niinpä allekirjoittanut löysi itsensä melko odottamattomasti Pähkinänsärkijän ja Hiirikuninkaan päivänäytöksestä. Jäljet johtivat viime jouluun, Tampereella asuville sisarelle ja lankomiehelle hankittuun lippulahjakorttiin ja sattumien summaan.

Jahkailu lienee sukuvika. Sattumille taas ei voi mitään.

En toki valita, vaikka tapaus vähän nolo olikin. Sainhan viettää mukavan lauantain siskoni kanssa; eri paikkakunnilla asuessa yhteiset hetket ovat harvassa. Lisäksi kyseinen esitys osoittautui aika viihdyttäväksi jopa kaltaiselleni balettirajoitteiselle, joka häpeäkseen tuppaa saamaan lapsellisia hihityskohtauksia sen varmemmin, mitä vakavammin otettavasta tanssitaiteesta on kyse (muistan vuosien jälkeenkin entisen anoppini tuohtumuksen, kun heillä kyläillessäni räkätin estoitta televisioesitykselle, jossa Joutsenlampi-baletin pikkujoutsenia esittivät raavaat miehet sanoinkuvaamattomissa höyhenpöksyissä - se ei siis ollut mikään sketsi, vaan aivan tosissaan tehty modernisointi, josta en, toisin kuin baletista pitävä anoppini, osannut olla asianmukaisen vaikuttunut). Asiaa auttoi se, ettei Pähkinänsärkijä ole mikään eteerinen paimenidylli, vaan jokseenkin dadaistinen - sisareni suorin sanoin "sienihuuruinen" - unikertomus outoine hahmoineen ja juonenkäänteineen.

Eikä tanssijoiden huimaa taitoa ja kehonhallintaa voi kuin ihailla, tietenkään, vaikka huomio usein kiinnittyykin toisarvoisiin yksityiskohtiin, kuten kepeän koreografian ja kovakärkisten tossujen kopinan väliseen ristiriitaan (ja sitten taas naurattaa).

perjantaina, joulukuuta 14, 2007

Tuhlausta

Silkkaa tuhlausta on tapaus, jossa Puoskareiden kelpo sukuun kuuluva henkilö harkitsee nuoruudessaan lääkäriksi opiskelemista, mutta päätyykin sitten teknilliselle alalle. Jotkut vitsit ovat ilmiselvyydessään niin puhtaiksi viljeltyjä, etteivät ne vanhene ikinä.

Sen sijaan vanhakin vitsi on uusi, kun sen itse kuulee tai tajuaa ensimmäisen kerran. Vilpitöntä iloa allekirjoittaneessa herätti joulukuinen yhdistelmä linnan juhlia ja Lusijan päivää. Ei haitannut yhtään, että kaikille muille lohkaisu lienee tuttu jo alakoulusta.

Byrokratiaa tai mielivaltaa

Saimme viime jouluna urosvahvistuksen velipojalta lahjaksi kaksi elokuvalippua, jotka olemme kyllä kovasti aikoneet käyttää, mutta tiedättehän, viikot ja kuukaudet ja niin edelleen. Keskiviikkona sitten hoksasimme, että lippujen voimassaoloaika päättyy sunnuntaina. Mies lähtee tänään Itä-Suomeen, joten eilen torstaina oli elokuviin mentävä, mitä siellä sitten tarjolla olisikin.

Hyvä niin. Raja 1918 ei ollut lainkaan hullumpi teos. Ilman lievää painetta se olisi hukkunut kotimaisten sotaelokuvien massaan ja jäänyt tyystin katsomatta, mikä olisi ollut sääli.

Historiantutkimuksen uudet tuulet puhaltavat näköjään myös valkokankaalle, jossa kansallisen menneisyyden jäykkä glorifiointi on väistymässä tuoreempien, pohdiskelevampien ja asioiden monitahoisuutta painottavien näkökulmien tieltä. Kaikkia eivät kaanoneita kyseenalaistavat katsantokannat toki miellytä, vaikka on vaikea ymmärtää, ketä tai mitä vanhoissa vastakkainasetteluissa pitäytyminen nykymaailmassa palvelisi. Mutta allekirjoittanut tunnustautuukin elokuvan naispäähenkilön tavoin "värittömäksi humanistiksi", jolta jo verenperinnön puolesta puuttuu henkilökohtainen suhde poliittisiin väreihin tai aatteisiin. En siis pysty tunnetasolla samaistumaan niihin, joiden perheille sisällissodan verisyys oli muutakin kuin rivejä historiankirjoissa.

Erityisesti ilahduin elokuvan tavasta esittää raja keinotekoisena rakenteena, joka on rajaseudun asukkaille edustanut lähinnä merkityksetöntä byrokratiaa tai silkkaa mielivaltaa. Miksi siltaa ei enää saisi ylittää, kun niin on tehty vuosisatojen ajan? Miten käy naapurisuhteiden, kaupankäynnin ja muiden elinkeinojen, kun sotilaat tulevat ja katkaisevat ikiaikaiset kulkureitit, jakavat kylät kahtia ja alkavat lajitella ihmisiä "meihin" ja "toisiin" mitä merkillisimmillä perusteilla?

Näitä universaaleja, sinänsä ajattomia rajakysymyksiä pähkäilin joskus keskiajan näkökulmasta Historian havinoissa (kyseessähän oli ryhmäblogi, jonka sen perustaja Sedis taannoin lempeästi valtasi muiden kirjoittajien suostumuksella).

torstaina, joulukuuta 13, 2007

Hohtaa ja erottuu

Koska olen iltauninen espoolainen, laiska liikkeellelähtijä ja sekä blogi- että yleissosiaalisesti rajoittuneehko, tuli Helsingin Sanomien blogikinkereillä - kuinka sen nyt sanoisin - huvittuneen irrallinen olo. Valtaosa vajaasta paristakymmenestä kutsutusta kun näytti tuntevan toisensa ennestään. Ehkä se oli vain mielikuva? Toki joukossa oli omiakin tuttujani, ja lisää olisi varmasti tullut jatkojen merkeissä, mutta yksinäinen katsastaja vilkaisi virallisen osuuden päätyttyä kelloa, satuloi ratsunsa, nyökkäsi jäyhästi hyvästit ja aloitti pitkän taivalluksensa takaisin lännen takamaille (eikä tämä ole sisäpiirisyytös, ystävät ja kylänmiehet. Jäi vain vilpittömästi kiinnostamaan, millaisella ranneliikkeellä valittu näyte oli kuhisevasta virtuaaliplanktonista siivilöity. Tulos olisi kai ollut pitkälti sama, jos haavi olisi vedetty sopivaan aikaan oikean kalliolaiskuppilan läpi ja napattu mukaan muutama lähivesissä uiskentelemaan sattunut katka ja maneetti).

Jos oikein ymmärsin, tapaamisen tiimoilta toivottiin näkemyksiä, miten lehti voisi parantaa omien blogiensa antia ja näkyvyyttä, sekä toisaalta kartoitusta niin kutsutun valtamedian ja omaksi ilokseen kirjoittavien yhteistyönäkymistä. Ja keskusteluahan riitti. Allekirjoittanut jäi tosin kaipaamaan muutamia kaluttuja perusasioita, joiden pohtiminen olisi saattanut olla paikallaan tässäkin yhteydessä. Mikä on blogi, ja miksi ihmiset sellaisia pitävät ja lukevat (kuten Veera totesi, kokoon kutsutun joukon osaltakin tyydyttiin vain oletuksiin, vaikka asian kysyminen suoraan olisi voinut olla varsin hyödyllistä)? Miksi tiedotusvälineet perustavat blogeja? Halutaanko vain pysytellä ajan hermolla, vai onko toimittajilla tarve sanoa ammattikuntansa edustajina sellaista, jolle ei printtimediassa ole tilaa? Mitä eroa on "oikean" journalistin ja "kansalaisjournalistin" bloggaamisessa - vai onko sitä? Pitäisikö olla?

Kaikkein yksinkertaisimpia kysymyksiä voi tuskin kysyä liian usein.

Olen itse saanut ja saan yhä osan leivästäni perinteisen median piiristä, joten tunnen keikkuvani aiheen osalta jonkinlaisessa välimaastossa. Vaikken virtuaaliverbaalijumpallani edusta mitään muuta kuin joltisenkin sekasortoista itseäni, olen alusta asti puntaroinut sanottavani sen mukaan, voisinko antaa sen ilmestyä myös painettuna. Varsinkin omalla nimellä kirjoittaessa mielikuvaharjoitus on osoittautunut hyödylliseksi, koska sen myötä pahimmat syömmennousut ehtivät tasoittua, eikä nettiin tule oksennettua aivan mitä sattuu (silloin vaarana on tosin se, että kirjoittamisesta tulee Tuula-Liina Variksen sanojen mukaan "piimää sukassa"; mitäänsanomattoman särmätöntä, tekomyönteistä tyhjänjauhamista).

Yhtä kaikki, minusta ammattitoimittajilla on yhteiskuntaan ja elämään näköalapaikka, josta avautuvia maisemia on ilman muuta syytä esitellä myös verkossa. Siellä sen voi tehdä Lasitalon emännän tapaan hieman vapaammalla kädellä kuin lehden painetuilla sivuilla.

Olen varma, että juttukeikoilla juostessa ja reportaaseja taustoittaessa joka ikisellä herää ajatuksia, kysymyksiä ja ideoita, joita ei kannattaisi nakata sivuun päivänpolttavuuden tieltä. Kuten eilen taisin sanoakin, artikkelien kainaloista löytyvät toimittajien kommentit voisivat saada jatkoa ja elää omaa elämäänsä blogeissa. Kirjoittakaa rohkeasti! Pohtikaa, syventäkää, itkekää ja naurakaa! Antakaa ajatuksen lentää! Ei kannata miettiä liikaa, mikä menisi yleisöön ja saisi lukijoita. Sellainen syö kirjoittamisen ilon ja lennokkaan luovuuden, kuten jokainen harrastajabloggaaja tietää. Parhaimmillaan journalistinen blogi voi olla Unto Hämäläisen Perässähiihtäjän kaltainen tiedolla, taidolla ja ennen muuta innoituksella kirjoitettu persoonallinen kide informaatiovirrassa. Kun se on hyvä, se hohtaa ja erottuu. Kun on sanottavaa, löytyy aina kuulijoita. Tai lukijoita. Silloin syntyy myös keskustelua. Ei siihen sen kummempia vippaskonsteja tarvita. Kirjoittaja voi halutessaan jättää vaatekaappinsakin yksityisasiakseen - tai esitellä sen, jos aihetta on.

Tiedän, mitä toimittajat vastaisivat. Ei ole aikaa eikä energiaa. Miten voisi olla, kun pitää tehdä hartiavoimin uutisia ja ruokkia kansaa tauotta tiedolla siitä, mitä tapahtuu ja missä? On sääli, jos tilanne on todella tämä. Pakko on joskus paras kannustin, muttei aina. Tolkuton kiire kertoo paljon myös yhteiskunnan arvoista; tuottavuus on se mittari, jonka asteikko saa luvan riittää myös inhimillisen ymmärryksen kasvattamiselle. Olen ehkä idealisti, mutta minusta hyvään tiedonvälitykseen mahtuu ja kuuluu myös syvyysulottuvuus. Siihen virtuaalisuus on avannut uusia mahdollisuuksia. Syvyyttä tarvitaan sitä suuremmalla syyllä, kun informaation määrä kasvaa ja laajenee vertikaalisesti niin, ettei kukaan pysty kuitenkaan seuraamaan kaikkea jatkuvasti yhtä aikaa.

Yksi vaihtoehto on ulkoistaa pohdinnat muille esimerkiksi palkkaamalla vasiten bloggaajia tiedotusvälineisiin, kuten eilisessä tapaamisessa ehdotettiin (kuvittelinko vain, vai vilahtiko pöydän reunan tuntumassa muutama ketunhäntä), mutta minusta se ei ole aivan sama asia. Uutisia ja blogeja linkittävä Twingly-palvelu voi kyllä parhaimmillaan luoda jotakin uutta ja aitoa heijastelemalla työkseen ja huvikseen kirjoittavien näkemyksiä toisiinsa. Ainakin se on allekirjoittaneen mielestä lupaava alku.

keskiviikkona, joulukuuta 12, 2007

Kokonaisuus

Usein kuulee julistettavan ihmisen olevan kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kyllähän se tiedetään. Itsestäänselvyys kuitenkin unohtuu helposti, mitä omissa nahoissaan elämiseen tulee. Kouriintuntuvan muistutuksen aiheesta sain taannoin fysioterapeutin käsittelyssä.

Taustatiedoksi mainittakoon, että allekirjoittanutta kiusanneiden selkäongelmien syyvyyhti - rakenteelliset seikat yhdistettyinä toispuoleiseen, itseään ruokkivaan lihasjumitukseen - on nyt jotakuinkin selvitetty. Toimenpiteiksi määrättiin liikunnan monipuolistaminen vetreyttävämpään suuntaan (ratsastuksen ja salsan kaltaisten harrasteiden jääminen pois on ollut syntymäpökkelön selälle turmioksi), venytykset sekä niin kutsuttujen syvien lihasten vahvistaminen. Urheiluhierojalla käyntiä silloin tällöin kannattaisi kuulemma harkita.

Aika helpolla siis päästiin.

Kun fysioterapeutti sitten kääri hihansa ja alkoi irrotella pahinta juntturaa, luulin hänen ryhtyneen kirjaimellisesti tonkimaan selkälihojani tylsällä puukolla. Aikansa leivottuaan hän kehotti nousemaan ylös ja kysyi, miltä nyt tuntuu.

Vedin ilmaa sisääni ja maailma tuntui kirkastuvan. Mitä ihmettä?

Pystyin taas hengittämään.

Kuulemma jo istuma-asennostani näki, että oikeanpuoleiset kylki- ja selkälihakseni olivat kestokrampissa. Moinen solmu luonnollisesti painaa myös keuhkoja. Olin kuukausien aikana tottunut tilanteeseen niin, etten enää paremmasta tiennyt. Ilmankos lenkilläkin tuntui, ettei henki kulje eikä töppönen nouse entiseen tapaan.

Toisella kerralla käsittely ei tehnyt enää yhtä kipeää, eikä vaikutuskaan ollut aivan yhtä dramaattinen. Huomasin kuitenkin olevani selittämättömän hyväntuulinen, suorastaan kuplivan kepeä lähtiessäni vastaanotolta. Jokin jumitus siellä kai taas laukesi. Ettei vain kaamosväsymykseksi leimaamani, outo uupumuskin olisi kytköksissä kropan kokonaiskireyteen? Ainakin ne lienevät ruokkineet toisiaan.

Olen ennenkin ihaillut fysioterapeuttien röntgenkatsetta ja ihmisen liikekoneiston kokonaistuntemusta, mutta nyt kumarran kunnioittavasti niin syvään, kuin jäykkä selkäni myöten antaa (ehkä pian saan ne sormetkin taas lattiaan).

maanantaina, joulukuuta 10, 2007

Nyt tai tulevaisuudessa

Roomalaisen Januksen, "alkujen, loppujen ja muutoksen sekä ovien ja porttien jumalan" kuva on lainattu täältä.

Joka vuosi tähän aikaan sitä tulee miettineeksi, miten joulussa kiteytyy nyky-yhteiskuntamme jakomielisyys.
- Kuluta enemmän, osta lisää, että joulumyynti nousee, talouskasvu jatkuu ja kansa voi hyvin, viestittävät mainokset ja lehtien taloussivut.
- Kuluta vähemmän, älä osta turhaa, ettet jouduttaisi ekokatastrofia, neuvoo yhä kasvava tiedostavien tahojen kuoro.

Joulurauhaa totta tosiaan.

Ihmisrievun retuutus moneen suuntaan on kyllä ympärivuotista. Pitäisi tehdä hyviä valintoja, kantaa vastuunsa ja elää kaikin puolin ihmiseksi. Säästä energiaa, suosi joukkoliikennettä, älä hamstraa roinaa, kierrätä, tee vapaaehtoistyötä, syö lautasmallin mukaan, liiku liikuntapiirakan mukaan, osta vähemmän eineksiä, lue ääneen lapsille, älä lykkää hoidettavia asioita ja niin edelleen. Tiedon puutteesta tuskin on enää kyse. Pikemminkin tietoa - ristiriitaistakin - tursuu joka tuutista pyörryttävällä tahdilla. Asiantuntijat ja päättäjät puivat, pitäisikö kovapäisille kansalaisille tarjota keppiä vai porkkanaa, houkuttimia vai pelottimia.

Miten toimii ihmisen mieli vaatimuksien paineessa? Miksi emme tartu toimeen ja muuta tottumuksiamme silloinkaan, kun myös oma järki sanoo sen olevan hyväksi?

Kun asiaa jälleen kerran puntaroi - omalta osaltaan ja yleisemminkin - niin valintatilanteissa näyttää usein olevan vastakkain kaksi mahdollista muutosta tai pikemminkin muutoksen uhkaa. Niistä toinen on välitön ja todellinen, toinen hamaan tulevaisuuteen sijoittuva. Niinpä tutkijat kehottavat vähentämään päästöjä nyt, tai ilmastonmuutoksen seuraukset tulevat olemaan vieläkin pahemmat. Lääkäri neuvoo muuttamaan elintapoja nyt, tai tulevaisuudessa uhkaa sairastuminen. Itse tietää hyvin, että jos ei hoida tylsiä tai hankalia asioita tänään, joskus tulevaisuudessa niitä on hoidettavana holtiton läjä kiireen painaessa päälle.

Maallikkona olisin taipuvainen uskomaan, ettei ihmiseläin tavoittele muutosta sen itsensä takia. Pikemminkin sitä kartellaan. Me pidämme ihannetilanamme jonkinlaista perustyytyväistä status quota, jota ehkä onnellisuudeksikin voisi kutsua (meissä on tietenkin paljon niitä, jotka levottomina hakevat elämäänsä aina uutta sisältöä, mutta ehkä siinäkään ei muutos itsessään ole tavoite, vaan väline aina vain kauemmaksi pakenevalta näyttävän onnentilan hakemiseen). Jos elämässä on nyt kaikki suurin piirtein kohdallaan, ei mahdollisesti tulevaisuudessa toteutuvilla uhkakuvilla liene kovinkaan suurta vaikutusta tämän päivän valintoihin. Onhan tutkittu, ettei esimerkiksi pelkkä tieto diabeteksen tai sydänsairauksien riskistä riitä motiiviksi terveellisemmille elintavoille. Kaikki ovat niin ikään yhtä mieltä siitä, että yksityisautoilua pitää vähentää ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta kyselyissä harva on halukas tekemään mitään asian eteen.

Toisin sanoen koemme välittömän muutospaineen ja status quon järkkymisen suurempana uhkana kuin epämääräisen vaaran hamassa tulevaisuudessa. Jos vaihdan suklaan ja sohvan kaaliin ja kävelylenkkiin, menetän totutun mukavuuden tässä ja nyt, mutten tunne saavani mitään tilalle. Jos jätän auton aamulla kotiin ja kävelen juna-asemalle, menetän rutiinini ja altistun mahdolliselle epämukavuudelle, mutten koe hyötyväni siitä itse mitään. Ja niin edelleen.

Tottumus ja rutiinit tekevät olon turvalliseksi. Muutospaineiden edessä on helpompi käpertyä kerälle nykyhetkeen.

Tuskin me pahuuttamme tai tyhmyyttämme noin toimimme. Epäilen, että vaikka pidämme tulevaisuuden tajua yhtenä ihmisen ja muiden eläinten eroista, ei se taju loppujen lopuksi kovin kummoinen ole. Ehkä kyseessä on vähän sama asia kuin siinä, että ihmisten on vaikeaa tuntea solidaarisuutta suurta, hahmotonta joukkoa, saati koko ihmiskuntaa kohtaan. Myötätunnon kohdentaminen yksilöön tai pienempään ryhmään on helpompaa. Tarvitsemme kiinnekohtia, konkretiaa (tätäkin oli taannoin tutkittu, mutten nyt löydä linkkiä aiheeseen).

Tämä on syy, miksi yhdyn väitteeseen, että esimerkiksi ympäristönsuojelun pitäisi olla ihmisille helppoa, hauskaa ja halpaa. Jonkinlaisen palkkion pitää tulla heti, olipa se psyykkinen tai aineellinen. Ehkä kuulostan kyyniseltä, mutta yleisen talkoohengen ja uhrausten varaan tuskin kannattaa laskea, vaikka iloisia, ehdottoman ekologista ja terveellistä elämää eläviä sankariperheitä mediassa esitelläänkin (he ovat ehkä onnistuneet asenteellaan tekemään valinnoistaan helppoja, hauskoja ja halpoja, minkä lisäksi moraalinen tyydytys "oikein elämisestä" omissa ja/tai muiden silmissä voi olla palkkio sinänsä, ja monelle varmasti onkin). Talvisodan myyttisen hengen vuoro on sitten, kun omalta takaovelta ei enää pääse liikkumaan kuin veneellä, toisin sanoen status quon ollessa jo menetetty. Samaten elintapojen muuttamiseen käydään hartiavoimin vasta, kun tauti on jo tosiasia, ja status quo joka tapauksessa järkkynyt sairastumisen myötä.

Toivottavasti olen väärässä.

Jos välittömästä muutoksesta ei saada tehtyä helppoa, hauskaa ja halpaa ja siten tarpeeksi houkuttelevaa nykyhetkessä, on toisena ääripäänä keppi eli pakkokeinot, jos muutos on tavalla tai toisella saatava aikaan. Niistä tuskin kenelläkään on mitään hyvää sanottavaa. Mutta huonoimmat vaihtoehdot ovat laimea pelottelu, vaisu uhkailu ja jatkuva syyllistäminen. Ne turruttavat, ärsyttävät ja nostattavat entistä kovempaa muutoskapinaa.

Niin tekee myös paasaaminen. Toivottavasti itseään toistavista pähkäilyistäni ei saa kuvaa, että minä tietäisin, miten maailmassa ollaan ja eletään ja yrittäisin messuta suuria oivalluksiani muillekin. Päin vastoin! Ajattelen ääneen - eli kirjoitan - ymmärtääkseni paremmin, miksi itse ihmisenä toimin niin kuin toimin, ja peilatakseni mietintöjäni laajempaan lajitovereiden joukkoon. Allekirjoittaneen erikoisalaa on juuri jatkuva tasapainoilu täydellisyyteen pyrkivän, ahdistuneen suorittamisen ja "laissez faire, ellun kana"-asenteen välillä. Olemassaolon ilo ja rentous pilkahtelevat jossakin noiden välimaastossa, vuosien myötä onneksi aina vain useammin. Ja myönnetään: helppoa, hauskaa ja halpaa-ajattelu on osoittautunut oivaksi keinoksi, mitä oman, perilaiskan ja eskapistisen olemuksen motivointiin tulee.

lauantaina, joulukuuta 08, 2007

Helpommin lähestyttävä

Salvador Dali: Surrealist Composition: Torso, c.1928, oil on cardboard. © Salvador Dalí, Fundació Gala-Salvador Dalí, KUVASTO, (Espoo) 2007. Lainattu täältä.

Allekirjoittanut ei ole koskaan tuntenut oloaan erityisen kotoisaksi museoidun taiteen äärellä, semminkään moderniksi luokiteltavan. Kävimme kuitenkin eilen ystävän kanssa kurkkimassa, miltä Espoon modernin taiteen museossa eli EMMAssa näyttää. Pääyllyke visiittiin oli Salvador Dalí, jonka esillä olevista töistä mieleenpainuvimpia olivat pienet tussiluonnokset.

Mistähän muuten johtuu, että monesti juuri luonnos puhuttelee enemmän kuin valmis työ? Viimeistellyt maalaukset herättävät toki ihailua, mutta muutamalla viivalla vetäissyssä hahmotelmassa piirtäjän käden liike tuntuu yhä olevan läsnä. Luonnoksissa on jotakin inhimillistä, liikuttavaa, innoittunutta.

Olimme juuri päässeet puhumasta ylen asiantuntevasti siitä, kuinka ihmiset tuntuvat usein pelästyvän taiteen herättämiä voimakkaita tunteita ja ahdistusta (esimerkkinä Sally Mannin näyttely ja siitä tehdyt tutkintapyynnöt), kun osuimme Annette Messagerin mielenmaisemien ääreen. Viisastelu loppui siihen paikkaan tuijottaessamme täytettyjen lintujen rivistöjä, keihästettyjä nylonraajoja ja teurastamon kuljetinta muistuttavassa laitteessa kulkevia pehmeitä olioita.

Huh.

Samaisen taiteilijan Casino-työ rauhoitti siinä, missä groteskit installaatiot säikäyttivät: "Teoksen merkittävyyttä voi verrata pumppaavaan sydämeen: valtavan kokoisen huoneen täyttää punainen silkki, joka aallonomaisin liikkein täyttyy ja tyhjenee tietokoneella ohjelmoidun puhaltimen tahdissa."

Kokemus oli tosiaan varsin orgaaninen. Kuin olisi lempeästi liikahtelevan suolen mutkassa viivähtänyt.

Museon pysyvää kokoelmaakin ehdimme silmäillä. Allekirjoittanut yllättyi huomatessaan olevansa innoissaan kuin seitsenvuotias Särkänniemessä: mitä tuolla on, entä tuolla, hei, katsohan tätä! En tiedä, oliko kyse esillepanosta vai omasta mielialasta, mutta jollain tapaa EMMA tuntui Kiasmaa helpommin lähestyttävältä. Seurallakin on toki merkitystä; kyseinen ystävä on mitä parhain kumppani kummasteltaessa kuvataiteen moniaita muotoja ja ihmismielen ilmentymiä kankaalla, paperilla tai vaikkapa kierrätysromuissa.

torstaina, joulukuuta 06, 2007

Hyvä päivä

Urosvahvistuksen ollessa reissussa vietän vetistä itsenäisyyspäivää omin nokkineni. Herään hitaasti, hitaammin kuin yleensä. Juoksen sateisella teollisuusalueella ihmetellen, miten harmaata harmaa voikaan olla. Kotiin palattuani raahaan sateeseen vastahakoiset eläimet, jotka inhoavat vatsaan roiskuvaa kylmää kuraa. Minäkin inhoan kuraa, mutta ilahdun jälleen kerran huomiosta, että ulkona on aina enemmän valoa kuin ikkunasta katsoessa luulee. Sen nähdäkseen on mentävä päin pimeyttä, otettava haaste vastaan.

Iltapäivällä sompailen kasaan tenttikysymyksiä ja uusin kirjastolainoja. Syön ohrauunipuuroa. Asetun sohvannurkkaan villashaalin alle lukemaan Antti Karppisen kirjaa Sirppi, vasara ja tähti. Herään tunnin päästä nenä vinossa ja niska puutuneena. Haukottelen, keitän rooibosta ja totean, että teennäinen tarmokkuus saa riittää. Jonottavien ja kättelevien kansalaisten sijaan päätän katsoa kaksi tallennettua jaksoa Saatanaa.

Hyvää syntymäpäivää, Suomen tasavalta. Tämäkin oli hyvä, itsenäinen päivä.

keskiviikkona, joulukuuta 05, 2007

Kuin huomaamatta

Kirsti Ellilä esitti varsin kiihkottoman ja perustellun puheenvuoron virtuaalisessa tuotantoeläinkeskustelussa. Kirjoituksensa kommenttiketjussa hän toteaa:

"Eli toistan vielä oman teesini. Tehokasvatuksesta pitäisi kokonaan luopua ja siirtyä luomutuotantoon. Lihan ja munien hinnan pitäisi antaa nousta ja ihmisen pitäisi sitten syödä niitä sen verran vähemmän, että heidän rahansa riittävät. Se olisi ihmisten itsensäkin kannalta terveellistä."

Lienen kohkannut asiasta uudisherännäisen innolla kiusaksi asti, mutten voi olla yhtymättä kirjailijan ajatukseen. Lihahan oli pitkään tavallisen kansan pöydässä juhlaruokaa, jota osattiin todella arvostaa papurokan ja puurojen lomassa. Vaurastumisen myötä on tultu tilanteeseen, jossa lihaa syödään lähes joka aterialla, ja jossa sen halpaa hintaa pidetään kansalaisoikeutena ja itsestäänselvyytenä. Halpuuden ja helppouden kääntöpuolena voivat olla paitsi ekologisesti ja eettisesti arveluttavat tuotantokäytännöt, myös se, että niin liha kuin muukin ruoka menettää sen arvon, mikä sillä elämän ylläpitäjänä on (ehkä rumin sana, mitä ruoasta olen kuullut käytettävän, on mättö. Huumorillakin sanottuna se tuo kylmät väreet selkäpiihin. Taidan olla vähän vanhanaikainen - tai ehkä sota-ajan eläneet vanhemmat ovat istuttaneet mainittuun selkäpiihin kurin ja nuhteen, mitä ruoan arvostamiseen tulee. Pagistaanissa ei syödä mättöä!).

Liha on hyvää, ja ihminen on - niin uskon - biologisesti sekasyöjä, mutta ei kai kaikkea hyvää tarvitse saada aina. Olen usein tuumaillut, että sekä nykyihmisen psyyken että fysiikan kannalta olisi oivallista, jos oppisimme taas erottamaan arjen juhlasta.

Ei, en aio saarnata tai nousta todistamaan vaahto suupielissäni. Hurskasteluun tai moralisointiin ei minulla ole totta vieköön varaa. En aio edelleenkään siirtyä kokonaan vegetaristiksi, saati vegaaniksi. Haluan säilyttää tietyn, käytännöllisen pelivaran syömisissäni niin kotona, kylässä kuin reissussakin. Mainittakoon kuitenkin, että lievä epäluuloisuuteni kasvisruokia kohtaan on vaihtunut innostukseen ja runsaudenpulaan toinen toistaan herkullisempien ohjeiden myötä (Veloenan lainaamat keittokirjat lisäsivät pökköä pesään niin, etten malttaisi poistua keittiöstä lainkaan). En ole kieltänyt itseltäni mitään, mutta porkkanat - kirjaimellisesti - ovat olleet niin houkuttelevia, että lihatuotteet ovat jääneet kuin huomaamatta yhä vähemmälle. Esimerkiksi leikkeleitä en ole yksinkertaisesti malttanut enää laittaa leivälleni, koska hummus ja paputahnat ovat monin verroin maukkaampia. Eikä glutamaattia ole ollut ikävä, kun itse marinoitu tofu on voittanut kisan kirkkaasti niin maussa kuin hinnassakin.

Papurokka ja puurot ovat allekirjoittaneelle maistuneet ennenkin, joten suuria kurssinmuutoksia en ole tehnyt. Keittiössä en vietä juuri enempää aikaa kuin ennenkään. Kulinaristisia tutkimusretkiä on vauhdittanut myös synnynnäisen laktoosivamman aktivoituminen siedettävästä vaikeahkoksi: hyvänä päivänä HYLA sopii, muttei sekään aina. Olen siis joka tapauksessa joutunut miettimään uudestaan, mitä suuhuni pistän. Monet kasvisruokaohjeet ovat valmiiksi maidottomia, mikä helpottaa intolerantikon elämää. Sitä paitsi olen huomannut sietäväni palkokasveja paljon paremmin, kun laktoosirasitus on vähentynyt.

Mikä olikaan viestini? Ehkä vilpitön ilo siitä, ettei ruokavalion viilaaminen kasvispainotteiseen suuntaan ole tuntunut vähimmässäkään määrin henkilökohtaiselta uhraukselta, vaikka vannoutunut lihansyöjä sitä ehkä etukäteen epäilikin. Päin vastoin. Kulinaarinen kokemusmaailmani on laajentunut huimasti ja olo on ollut mitä parhain.

Omana teesinäni voisin julistaa, että jos suuri ihmisjoukko vähentäisi arkista lihansyöntiään, olisi kokonaisvaikutus varmasti suurempi, kuin jos vain pieni vähemmistö lopettaisi lihan tai eläinperäisten tuotteiden käytön kokonaan. Kynnys vähentämiseen on niin ikään matalampi kuin totaalikieltäytymiseen. Ongelmana tietysti on, että maistuvien ja ravitsemuksellisesti täysipainoisten kasvisruokien valmistus vaatii jonkin verran esiopiskelua, jolloin kiireinen ja kokkaushaluton valitsee päivästä toiseen mieluummin ruokakermapurkin ja pakkauksen valmiiksi marinoitua suikalelihaa. Tähänhän myös kauppojen asiakaslehdet ja myymälöissä jaettavat reseptit kannustavat; harvemmin niissä helppoja ja edullisia kasvisruokia näkee lisäkeohjeita lukuun ottamatta. Tieto on etsittävä itse kirjoista, internetistä ja tuttavilta.

Kuva: Feeding acorns to pigs. From Medieval Life Illustrations. A Feast for the Eyes.

tiistaina, joulukuuta 04, 2007

Huolellisesti artikuloiden

Käyn uimahallissa useimmiten aamulla, jolloin siellä rehkivät myös liikuntatoimen vesijumpparyhmät. Niiden edesottamusten salakatselu- ja kuuntelu tuottavat tervetulleita virikkeitä vesijuoksurataa edes takaisin kirnuavalle.

Touhussa on oma arvoituksellisuutensa. En ole esimerkiksi vieläkään keksinyt, miksi muuan ohjaajista on nimennyt yhden jumppaliikkeistään Osama Bin Ladeniksi.

Viime viikkoina altaan reunalla on heilunut uusi, ulkomaalaissyntyinen ohjaaja. Iloinen rouva opettelee innokkaasti suomea, kyselee kielineuvoja jumpparyhmäläisiltään ja kiroilee sanasekaannuksiaan.

Tänään kuulin hänen kertovan viime viikon ostosreissustaan. Hän oli mennyt urheiluliikkeeseen ja huolellisesti artikuloiden ilmoittanut haluavansa ostaa pepun. Kun viesti ei ollut näyttänyt menevän toistettunakaan perille, hämmentynyt asiakas oli turvautunut englantiin ja elekieleen.

Päivä lienee pelastunut ainakin myyjältä, joka rouvan lopulta pipohyllylle opasti*.

*Tapaus toi mieleen erään vuosikymmenet Suomessa asuneen tuttavani kertomuksen siitä, kuinka hän piakkoin maahan muutettuaan oli halunnut tehdä ruokaa, johon tarvitaan pässin kiveksiä. Arveltuaan, ettei niitä suomalaiskaupoista löydy, hän päätti tyytyä naudan vastaaviin. Lihatiskillä hän oli kuitenkin hoksannut, ettei tiennyt tarvittavia sanoja suomeksi. Niinpä hän oli hätäpäissään pyytänyt kauppiaalta "lehmän munia". Kun vastapuoli oli ollut silkkana kysymysmerkkinä, asiakas oli tarkentanut haluavansa ostaa "ukkolehmän munia". En kyllä muista, miten tarina päättyi.

Mitähän sitä on itse maailmalla möläytellyt kanssaihmisten riemuksi huomaamatta itsekään sammakoitaan? Ah, sanat!

maanantaina, joulukuuta 03, 2007

Jaksaa taas

Allekirjoittanutta on nyt hemmoteltu lajitovereiden läsnäololla tavallista runsaskätisemmin. Kylläpä kelpaa olla ja eleä! Eilisiltana joukko langalla neulovia ja sanoilla kutovia blogiystäviä tarjosi leppoisaa huplatteluseuraa Pagistaanin omalla maaperällä. Kiitos kaikille, jotka puskivat loskan läpi* luomaan tunnelmaa kukin omalla, rakastettavalla persoonallaan. Toivottavasti seuraavan kerran mukaan pääsevät nekin, jotka tällä kertaa jäivät huvista paitsi.

Tänään kirjoittava sekatyöläishumanisti sai puolestaan nauttia kirjoittavien biologien seurasta sekä pohtia, missä muodossa ja millaisella lautasella luontoon ja ympäristöön liittyviä asioita olisi paras suomalaisille tarjoilla. Innoituslannoitus tuli tarpeeseen; itäville ideoille pitäisi vain löytää kasvutilaa, vaikka tunnit ja päivät puristuvat ahtaina toisiaan vasten.

Mutta sosiaalisten akkujen latauduttua jaksaa taas kulkea läpi hiljaiset päivät. On helpompaa miettiä merkityksiä ja arpoa asiayhteyksiä aikaa sitten vaienneiden kirjoittajien lauseille, kun muistaa, miten paljon elävää ja lämmintä ympärillä on.

*Myös blogittomille Sampolle, Ellalle ja Kimmolle.

lauantaina, joulukuuta 01, 2007

Minttu ja pippuri

Kuva on lainattu täältä.

Jääkaappiin oli kertynyt vanhaksi meneviä kananmunia, joten perjantai-illan appeeksi valmistui kesäkurpitsamunakas mainion Libanonin makuja-kirjan reseptitarjonnasta. Minttu ja pippuri antavat mukavasti potkua muuten mietoon evääseen.

Tämä olisi kyllä ennemminkin kesä- kuin talviruokaa, kesällä kun on tarjolla kotimaisia ja hyvässä lykyssä itse kasvatettuja vihanneksia.

Ohje on mukailtu edellä mainitusta kirjasta.

Kesäkurpitsamunakas (ohje on 4-6 hengelle, mutta kaksi nälkäistä teki vuoallisesta kerralla selvän)

1 kesäkurpitsa
3 keskikokoista tomaattia
1 paprika
1 iso sipuli
6 kananmunaa (Pagistaan suosittelee lämpimästi luomua tai ainakin vapaiden kanojen tuotoksia)
2 dl maitoa
2 tl kuivattua minttua
1 tl rouhittua mustapippuria
1 tl suolaa
2 rkl jauhoja
1/2 nippua persiljaa (tämän korvasin kouranpohjallisella kuivattua basilikaa)
1/2 dl oliiviöljyä

Kuutioi vihannekset ja hienonna sipuli. Vatkaa yhteen munat, maito, mausteet ja jauhot. Lisää vihannekset. Laita öljy vuokaan (käytin suurehkoa piirasvuokaa, johon taikina mahtui juuri ja juuri) ja kaada seos päälle. Paista 180 asteessa reilun tunnin verran.