maanantaina, kesäkuuta 21, 2010

Kohtaaminen

En muista, kerroinko tämän jo silloin kolmisen vuotta sitten, enkä viitsi nyt tarkistaa. Mutta Ruotsin kuninkaallisten häiden kunniaksi muisteltakoon erästä absurdeimmista kohdalleni sattuneista tapauksista. Siinä oli jotain kiistämättömän harmsilaista.

Olin juuri tullut Tukholmaan osallistuakseni konferenssiin. Aamu oli varhainen ja kuljeskelin keskustassa etsien auki olevaa kahvipaikkaa, jossa odotella ilmoittautumisen alkamista. Huhtikuinen sää oli kolea, kaupunki vielä unelias. Yht'äkkiä tyhjänpuoleisella kadulla vastaan kopsutteli hevonen. Iso, komea raudikko. Sen selässä istui tutunnäköinen ratsastaja. Meni hetki, ennen kuin päänsisäisestä naamagalleriastani löytyi oikea kortti: Ruotsin kuningas. Häntä seurasi diskreetisti muutama ratsukko. Vähän matkan päässä tulivat vielä hevosvetoiset vaunut.

Niin ratsasti Kaarle XVI Kustaa ohitseni läpi Tukholman hiljaisen keskustan. Minä jatkoin haukotellen matkaani kahvilaan, jossa tilasin kahvin ja juustosämpylän.

(Aidosti harmsilaisessa tarinassa kuningas olisi tietysti istunut hevosen selässä takaperin huudellen matemaattisia yhtälöitä tai kierähdellyt maahan viiden metrin välein. Olisi hänellä ainakin ollut päässään hassu hattu.)

keskiviikkona, kesäkuuta 09, 2010

Mitä teen tänä kesänä

Kriisiä ja Kari Haakanaa mukaillen peruskoulun hengessä:

Mitä teen tänä kesänä
Kirjoittanut Kati, 35 vuotta

Ensin pitää kertoa, mitä en tee tänä kesänä. En pidä kesälomaa, koska sitä ei ole, enkä mene Alpeille patikoimaan, koska ei ole kesälomaa. Se on aika surullista. Koska sain työhuoneen alma materistani, voin kuitenkin tehdä töitä Pohjois-Karjalassa ja leikkiä viikonloppuisin olevani lomalla. Voin myös käydä Kolilla ja leikkiä olevani Alpeilla.

Jos saan aikaiseksi, maalaan talon. Ehkä en kuitenkaan saa. Aikaiseksi. Tomaatteja ja kukkia pitää kuitenkin kastella, koiria lenkittää ja biojäteastia viedä kompostiin ja mies poniretkelle, joka on synttärilahja yli vuoden takaa, mutta josta mies ei jostakin syystä ole muistuttanut.

Heinäkuussa, vaikka sitä lomaa ei ole, käyn ensin Puistobluesissa ja sitten Englannissa. Leedsissa on International Medieval Congress. Sinne olen ajautunut esitelmää pitämään, vaikken olekaan oikea keskiaikatutkija, vaan jonkinlainen vuosisatojen välillä seikkaileva hybridi. Duxfordissa on puolestaan Flying Legends-lentonäytös. Sekään ei ole oikeastaan lomaa, vaan opintoretki, koska tunnistan eläviä lentäväisiä sata kertaa paremmin kuin moottoroituja. Spitfiren ja Boeing B-17 Flying Fortressin tunnistan melkein aina. Asiaan vihkiytyneiden mielestä se on kai yhtä suuri saavutus kuin allekirjoittaneesta se, että joku erottaa toisistaan variksen ja harakan (kaikki eivät erota).

Siinäpä se kesä meneekin. Nopeasti, kuten aina. Pitää myös muistaa, että voi tapahtua jotakin ihan muuta, kuin mitä on ajatellut. Elämä on sellaista.

maanantaina, kesäkuuta 07, 2010

Topelius sen sanoi

Pohdin taannoin "oma kansa"-käsitteellä öyhöttämistä. Sehän tuntuu ainakin maahanmuuttokeskusteluissa viittaavan epämääräisesti ja sangen epähistoriallisesti jonkinlaiseen tuohivirsuiseen ja väiskipäiseen alkusuomalaisuuteen.

Tänään lueskelin viran puolesta Zachris Topeliuksen Maamme-kirjaa, tuota suomalaisuuden lyhyttä oppimäärää, joka ilmestyi ruotsinkielisenä vuonna 1875 ja suomeksi vuotta myöhemmin (jälkimmäinen löytyy muuten kokonaisuudessaan verkosta). Mitäpä sanoo "satusetä" Suomen kansasta?

"Harvat ovat niin sekoittumattomasta sukuperästä, ettei joku heidän suvustansa ole suonissaan kantanut erilaisten kansakuntain verta. Mutta se on sanottu, että kaikki, jotka tunnustavat tämän maan isänmaakseen ja rakastavat tätä sellaisena, - kaikki, jotka tottelevat tämän maan lakia ja tekevät työtä sen hyväksi, - ovat y k s i kansa."

Tässä tulee tietysti muistaa, että Topeliuksellakin oli ruotsinkielisenä oma lehmä ojassa. Niin ikään isänmaa-käsitteestä voidaan saivarrella. Mutta yhtä kaikki, jotakuinkin tätä ajoin omassa kirjoituksessani takaa. Niin että jättäkääpä, te "puhdasta suomalaisuutta" edustavat isänmaamme toivot, topeliaanisessa hengessä ne pizzeriayrittäjät rauhaan.

sunnuntaina, kesäkuuta 06, 2010

Todellisuudet

"Tavallaan jokainen on surullinen
tietää elon sattumanvaraisuuden
vaikka sinä sanot että unohdat sen
Tavallaan jokainen on surullinen
tuntee ajan rosot ja sijaisuuden
vaikka minä sanon että välitä en"

- Zen Café

Joskus sitä havahtuu siihen tosiasiaan, että jokainen meistä elää ikiomassa todellisuudessaan, jota kukaan muu ei voi kokea. Ajatus on aika huima. Täällä me kuljemme näennäisesti samassa ajassa ja tilassa, mutta jokainen kuljettaa mukanaan omaa, ainutlaatuista näkökulmaansa, ajatus- ja tunnemaailmaansa sekä historiaansa.

Siitä tulee oudon yksinäinen olo.

Oma kysymyksensä on, minkä verran ihmiset edes haluavat tietää toistensa todellisuuksista. Toisinaan vilpittömät yritykset selittää omaansa saavat toisessa aikaan suurta ahdistusta. Luulen sen johtuvan siitä, että omat surut - ne itselle tutut ja aina mukana kulkevat - uhkaavat herättää toisen suremattomat surut, joita tämä ei syystä tai toisesta halua katsoa silmästä silmään (ehkä se on usein ihan viisasta).

Silloin ei voi muuta kuin hyväksyä väistämättömän - todellisuuksien kohtaamattomuuden - ja tyytyä ihmisten kohtaamiseen todellisuuksien rajalla, yhteisellä maalla. Onhan sekin jo paljon.

tiistaina, kesäkuuta 01, 2010

Se ei oo mies eikä mikään, jos ei valmistu talo

Pian sen jälkeen, kun aloimme siipan kanssa viihtyä vakituisemmin toistemme seurassa, hän ilmoitti - omien sanojensa mukaan hyvissä ajoin - ettei tule koskaan rakentamaan minulle taloa. Vastasin ottavani tiedon vastaan ilolla ja helpotuksella.

Tässä asiassa olemme siis olleet saumattoman yksimielisiä: talonrakennukseen ei ryhdytä. Allekirjoittaneella pääsyinä ovat olleet paitsi yleinen kärsimättömyys ja huono epävarmuuden sietokyky, myös se, ettei uusissa taloissa ole koskaan samaa viehätystä ja karismaa kuin vanhoissa, elämää nähneissä (ja usein pihakin on puutonta, apeaa savipeltoa). Mies taas on seurannut tuttaviensa talonrakennusprojekteja, eräitä hyvinkin läheltä: urheilullinen, käsistään kätevä ja perusavulias poikamiesinsinööri olisi kai halutessaan voinut viettää kaiken vapaa-aikansa sokkeleita valaen, seiniä levyttäen ja kattopeltejä kiinnittäen.

Sitä paitsi tunnettua on, että talonrakennusprojektit harvoin menevät suunnitelmien mukaan. Budjetti paukkuu, aikataulu venyy ja jos oikein huonosti käy, talon ollessa lopulta muuttovalmis sinne muuttaakin joku aivan muu, kun rahat ovat loppuneet tai projektiin ja toisiinsa kyllästyneet raken(nut)tajat pistäneet lusikat jakoon ja puolivalmiin torpan myyntiin.

Mikä hurjinta, usein taloa ryhdytään rakentamaan juuri silloin, kun perheessä on pieniä lapsia. Siipan sanojen mukaan voisi kuvitella, että saman kärsimyksen saisi aikaan vaikkapa ampumalla itseään jalkaan.

Kahdeksan neliön lasinen valmiskasvihuone olikin antirakentajille juuri sopivan kokoinen projekti. Parissa viikossa sai kokea miniatyyrikoossa moniaita rakentamisen iloja: tarjouspyynnöt, perustushiekan ja -kivien toimituksen viivästymisen, neuvottelut naapurin kanssa sijainnista, katharttisen möyryämisen ulkona sateessa ja liejussa, kun hupusta valuu niskaan kylmää vettä.

Tomaateille tulee niin ikään lajinsa verran kilohintaa - olettaen siis, että tomaatteja ylipäänsä tulee. Mutta kasvihuone on kiistämättä hieno. Toivotaan, että se kestää myös talven yli (lasin sijaan materiaaliksi olisi voinut valita kennolevyn, mutta siitä tulevat mieleen supermarkettien ostoskärrysuojat).

Osa kasvihuoneen valmistumisen riemusta liittyi kyllä siihen, että kyseessä oli vain kasvihuone. Siihen sekoittui jonkinlaista selviytyjien iloa ja helpotusta; vähän kuin olisi saanut esimakua jostain isosta ja vaarallisesta, jolta kuitenkin onnistui välttymään.