torstaina, syyskuuta 30, 2010

Hetken häpeä, ikuinen kunnia?

Olen viime päivinä kuullut jo väitelleiltä kollegoilta kosolti hyviä neuvoja ja kannustavia toivotuksia höystettyinä omilla kokemuksilla.

- Hyvin se menee!
- Hetken häpeä, ikuinen kunnia.
- Yritä nauttia siitä!
- Muista, että yleisö on väittelijän puolella.
- Hyvin se menee!
- Muista, ettet saa itse kysyä vastaväittäjältä mitään. Tarkennuspyynnön saa toki esittää, jos ei ymmärrä kysymystä.
- Muista hengittää.
- Osta tarvittaessa aikaa esittämällä tarkennuspyyntö. Niin poliitikotkin tekevät.
- Muista, että kyseessä on vain seremonia. Sillä ei ole loppuviimeksi mitään väliä jatkon kannalta.
- Hyvin se menee!
- Harmi, että sinulla on lyhyet hiukset, joihin ei saa nutturaa. Nuttura toisi ihmeesti itsevarmuutta!
- Muista, että tässä tilaisuudessa voit loistaa.
- Anna vastaväittäjän loistaa.
- Hyvin se menee!
- Vaikka lektion aikana jännittäisikin, jännitys helpottaa kyllä.
- Jos joudut hakemaan sanoja, voit rentouttaa tilanteen toteamalla suoraan, että joudut hakemaan sanoja ja miettimään vähän.
- Olet väittelijänä vahvoilla: tiedät asiasta joka tapauksessa vastaväittäjää enemmän.
- Hyvin se menee!

Omat kommenttini jätän esitettäväksi lauantain jälkeen. Siiheksi.

keskiviikkona, syyskuuta 22, 2010

Eväsretki paalipellolle

Sattuneesta syystä ammatti-identiteettiin liittyvät asiat ovat olleet kovasti mielen päällä. Saatan toistaa itseäni, mutta minkäs teet: viidentoista vuoden opinnot ovat takana, ikävuosimittari näyttää neljännenkymmenen puoltaväliä ja tutkintopaperit saatuaan pitäisi päättää, mitä isona aikoo tehdä.

Paitsi ettei se nykypäivänä taida enää olla omasta päätöksestä kiinni. Ainakaan yksinomaan. Tai tehdähän voi, mitä haluaa, mutta jos toivoo jonkun maksavankin tekemisestä, asiat käyvät monimutkaisemmiksi.

Viikonloppuna Nurmeksessa aihe hyppäsi esiin sarjakuvalaatikosta. Mies kaivoi nimittäin ladon vintiltä ison arkun, joka oli täynnä vanhoja sarjakuvalehtiä: Aku Ankkoja, Hopeanuolia, Korkeajännityksiä, mitä nyt veljekset olivat vuosien saatossa lukeneetkaan.

Laatikossa oli myös isot niput Jippo-lehtiä. Siippa selitti, että kyseessä oli 70- ja 80-lukujen vaihteessa ilmestynyt lasten ja nuorten lehti. Joka numerossa oli jokin koottava vimpain. Sarjakuvissa ja artikkeleissa käsiteltiin tiedettä sivuavia asioita laidasta laitaan. Kaikenlaisista vempeleistä ja värkkäämisestä pitävä poika oli ollut "jippoilusta" kovin innoissaan ja tehnyt tunnollisesti kokoamistehtävät.

Lehtiä selatessani naureskelin aiheille. Kyllähän minäkin Sudenpentujen käsikirjani osasin kannesta kanteen, mutta vaikkapa hissin toiminnan yksityiskohtainen kuvaus tuntui aika paksulta lastenlehden aiheeksi. Silloin mies kertoi lehdestä tulleen joskus puhetta työpaikan lounaspöydässä. Kävi ilmi, että liki jokaiselle insinööreistä oli lapsena tullut Jippo. Siitäkös riemua riitti.

Jaahas. Seuraavaksi silmiini osuikin lukijakysymys, jossa "Kari Varkaudesta" kyseli Jippo-kengurulta, mistä voisi lukea lisää sähköelektroniikasta, kun se häntä äärettömästi kiinnosti. Kuulemma koulussa oli ollut sähköelektroniikkakerhokin, mutta hän oli ollut ainoa jäsen, joten toiminta oli lopahtanut.
- Älä huoli, hän on luultavasti iso kiho jossain kansainvälisessä yrityksessä, virnuili siippa päivitellessäni ääneen pikku Karin kivikkoista polkua harrastuksensa parissa.

Eipä minulla olisi ollut varaa hihitellä tulevien insinöörien elektroniikkakerhoille ja gyroskoopeille. Olin itse lapsena rajattoman kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä (ja olen sitä vieläkin). Luin huvikseni kasvien, hyönteisten ja lintujen määritysoppaita uudestaan ja uudestaan. Piirsin tunnontarkasti luontokappaleita ja keräsin "näytteitä" kesät pitkät mökillä ollessamme. Gerald Durrellin ja Konrad Lorenzin kirjat osasin suurin piirtein ulkoa. Ja luettuani Asko Kaikusalon kirjoja sain pakkomielteen paalipellosta, koska olkipaalien alta lukemani mukaan saattoi löytää hiiriä ja muita jyrsijöitä. Paaleja olisi pitänyt päästä kääntelemään aina, kun auton ikkunasta näkyi sopiva pelto.
- Isä, paalipelto! Tuolla oli paalipelto!

Historiasta en ollut koskaan kiinnostunut samalla intensiteetillä, jos nyt en sitä vieroksunutkaan. Miksi tutkia kuolleita asioita, kun maailma on täynnä kaikkea elävää? Lukion jälkeen se kuitenkin alkoi kiinnostaa. Uskon edelleen, että historia saattoi olla biologiaa viisaampi alavalinta. Mutta jollain tasolla pelkään koko ajan, koska suuri huijaus paljastuu: ei tuo mikään historiantutkija ole. Ajakaa se takaisin hiirtensä ja kovakuoriaistensa pariin!

Taannoin kollega esitti hauskan ajatusleikin: jos koulussa olisi pitänyt kirjoittaa aine aiheesta "Eväsretki", millaisen aineen itse kukin olisi kirjoittanut? Hän itse arveli, että olisi kertonut retkestä kartanon mailla 1800-luvulla tai jotakin muuta vastaavaa. Minä totesin heti, että olisin luultavasti kirjoittanut muurahaisista eväsleivissä. Tai sitten siitä paalipellosta.

Kysyin samaa siipalta homeelta haiskahtavien Jippo-lehtien äärellä. Vastaus tuli oitis: hänen eväsretkensä olisi tehty lentokentälle koneita katselemaan. Lentokonemekaniikka kun oli se, joka koululaista kiinnosti yli kaiken.

Kannattaa kokeilla. Minne olisit eväsretkesi tehnyt - ja minne sen lopulta teit?

perjantaina, syyskuuta 17, 2010

Syksy

Syksy tuli taas varkain. Kirskuttava ja raksuttava räkättirastasparvi tyhjensi pihapihlajan jättämättä tilhille mitään. Oravilla on kiire: on haettava tammesta terhoja ja piilotettava ne kätköihin, joista taatusti valtaosa unohtuu.

Tammentaimia nouseekin mitä oudoimmista paikoista.

Nyt on jo kolmas syksy, kun en ole ehtinyt kunnolla sienestämään. Kerran kävin katsastamassa lähikuusikon tilanteen. Keräsin tunnissa kopallisen liki täydellisiä herkkutatteja, jotka eivät olleet kantahämäläisille kelvanneet. Ei ymmärrä itäsuomalainen tällaista.

Tänään suuntaamme pariksi päiväksi sateiseen Nurmekseen. Sieltä allekirjoittanut jää taas reppuineen Joensuuhun lähitöihin ja asioita hoitamaan. Puolukoita ei kuulemma ole edes Pielisen saarissa, mutta ehkä rantasauna ja hiljaisuus lataavat akkuja sen verran, että syksystä selvitään.

maanantaina, syyskuuta 13, 2010

Omalla nimellä

Taannoiseen keskusteluun blogeista, kirjoittamisesta ja kirjoittamista ylläpitävistä tekijöistä unohtui lisätä, että joskus kaipaan anonyymia blogielämää. Usein mielen päällä on jotakin, jota voisi puida ja pähkäillä blogissa ja toivon mukaan keskustella siitä myös kommentoijien kanssa. Omalla nimellä kirjoittaminen nostaa kuitenkin kynnystä niin aihevalinnoissa kuin syömmennousujen raportoinnissa muutenkin. Ei sillä, etten voisi allekirjoittaa kaikkea, mitä nettiin naputtelen, mutta vedän avautumisiini ehkä himpun verran tiukemman rajan nimellä kirjoittaessani.

Toki olen ruotinut täällä esimerkiksi sielunelämääni melko avoimesti ja tavoilla, jotka eivät kaikilta osin luo kuvaa vaikkapa ihanteellisesta työntekijästä. Kirjoittajana pidän kuitenkin suurempana saavutuksena, jos joku lukija edes joskus kokee saavansa jonkinlaista kaikupohjaa omille kokemuksilleen ja kenties tuntee hetken, ettei ole yksin. Tuskin edes haluaisin ehdoin tahdoin töihin työnantajalle, joka olettaisi minun olevan teflonpintainen ja suorituskyvyltään rajaton kyborgi.

Nyt kun tuli puheeksi, en itse asiassa muista, miksi aloin kirjoittaa omalla nimelläni. Muistaakseni en aivan alussa edes muusta tiennyt. Sitten kokeilin jonkin aikaa anonyymina kirjoittamista, mutta jostain syystä tunsin kuitenkin nimen käytön paremmaksi ratkaisuksi.

Sen verran kylmää laskelmointia ja työminän rakentamista olen viime aikoina harrastanut, että hankin domain-nimen ja avasin työsivut (toivon mukaan muiden kiireiden hellitettyä saan käännettyä nuo myös ulkomaan kielelle/kielille ja viilattua niitä vähän muutenkin). Aiemminhan pidin jonkinlaista esittäytymissivua yliopiston palvelimella, mutta sen ylläpitäminen kävi sen verran mutkikkaaksi, että tein pienen muutto- ja remonttioperaation. Akateemiselle sekakirjoitustyöläiselle käyntikortti verkossa on kuitenkin tarpeen, vaikka kammoaisikin ajatusta itsensä tuotteistamisesta.

perjantaina, syyskuuta 10, 2010

Seitsemän


Ihan siitä ilosta, että Blogistanissa kiertelee vielä meemintapaisia, tartun ystävän yksityisestä blogista saamaani haasteeseen. Beautiful Blogger-palkintoon - kiitos ja kumarrus! - kuuluu kehotus tunnustaa itsestään seitsemän asiaa ja heittää pallo eteenpäin. Tässäpä siis introspektiota Pagistaanin taattuun tapaan.

1) Numeromuistini on surkea. Joudun alvariinsa tarkistamaan vuosilukuja. Nimiä ja kasvojakaan en tahdo muistaa, joskin kyky vaihtelee kovasti muun mentaalisen kuormituksen mukaan.

2) Sotken ja hukkaan tavaroita huomattavasti enemmän kuin puolisoni. Usein käy niin, että luulen kadottaneeni jonkin tärkeän esineen ja mekastan siitä suureen ääneen, jolloin siippa rauhallisesti toteaa laittaneensa sen sinne, minne se kuuluukin. Näin kävi taannoin eräälle kameran objektiiville, jota epäilin jo varastetuksi, hyvä etten itkua tingannut. Se löytyi kamerakaapista "oikealta paikaltaan".

3) Olen joskus hirveän armoton inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Suutun kerta toisensa jälkeen esimerkiksi siitä, että liikunta- ja toimintakykyiset ihmiset ehdoin tahdoin syövät purkkitolkulla lääkkeitä ja makaavat sohvalla kuuntelemassa sivuvaikutuksia ja odottamassa lisää vaivoja, vaikka voisivat pienillä elintapojen korjausliikkeillä parantaa omaa oloaan huomattavasti enemmän. Minussa on siis raivostuttavan terveysnatsin vikaa.

4) Toisaalta olen jollain tasolla yliempaattinen: suren jatkuvasti ja syvästi sitä, että niin monilla elävillä olennoilla - eläimillä siinä missä ihmisilläkin - on elämässään kurjaa, asiat menevät pieleen ja kärsimystä tulee aina olemaan (tämä liittyy ehkä vähän myös edelliseen). Ajatus tekee niin kipeää, että torjun sen aina kun voin.

5) Poden kroonista alemmuudentunnetta ja alan nyt keski-ikää lähestyessäni alistua siihen, etten tule koskaan pääsemään siitä eroon, teinpä mitä tahansa. Ennen ajattelin, että kaikki muuttuu "vielä joskus".

6) Kiinnostun hyvin monenlaisista asioista, mutten ole tarpeeksi pitkäjänteinen selvittääkseni tai harrastaakseni niitä alkua pidemmälle.

7) Rakastan ruokaa ja voisin syödä melkein mitä vain, missä vain, milloin vain. Jos unohdan syödä, tilanne on jo hälyttävä.

Heitän pallon ja palkinnon muutamalle kestosuosikeistani: Lupiinille, Jennille, Taviokuurnalle ja Marjutille. Muitakin löytyy, enkä ole viime aikoina ehtinyt lukea blogeja niin aktiivisesti, että muistaisin, kuka on tähän jo vastannut - mutta ottakaa tai jättäkää oman inspiraationne mukaan, muutkin kuin tässä mainitut. Olette kauniita kaikki.