tiistaina, toukokuuta 27, 2014

Maatiaiskanoja

Ensin tiedotusluontoinen asia: Valgeissa on pari mustavalkokuvaa Voiton päivästä, kun siitä tuli edellisessä sairaspäivityksessä mainittua.

Sitten viime näkemän Pagistaanin pääluku on kasvanut peräti kahdeksalla. Päät ovat tuollaisia kuin vasemmalla olevassa kuvassa. Siis kananpäitä. Ja kaksi kukonpäätä.

Tuore parvemme - jonka taloutemme ikiteekkari on nimennyt Luftwaffe Ostiksi - edustaa suomalaisia maatiaiskanoja, tarkemmin sanottuna Alhon kantaa. Muiden maatiaiskotieläinten tavoin vanhat kanakannat olivat jäädä tehokkaampien tuotantorotujen jalkoihin viimeistään sotien jälkeen. Niillä on kuitenkin paljon hyviä, nimenomaan pohjoisissa oloissa tarvittavia ominaisuuksia, ja MTT:n säilytysohjelman ansiosta sukupuuton uhka on nyt väistynyt ja geenit turvattu ainakin joidenkin kantojen osalta.

Alhon kannan kanat, joita myös punaisiksi itäsuomalaisiksi kutsutaan, ovat vilkkaita ja uteliaita, kohtalaisia munimaan ja kovia hautomaan. Poikaset hoidetaan hyvin. Haudonta- ja hoitamisvietti ovat esimerkkejä kanaan ohjelmoiduista perusominaisuuksista, jotka on tehokkuuden nimissä karsittu jalostetummilta roduilta pois.

Kuten sanottu, kukkoja on parvessamme kaksi, suoraan vanhan aapiskirjan kannesta oleva pääkukko Hermann - mikäpä muukaan - ja musta pikkukukko Luutnantti Lammio (tosin siipan mielestä Lammio on vasta vänrikki ja epäilen hänen olevan oikeassa; huhtikuussa kuoriutunut kukkopoika piipittää vielä). Munivia kanoja on viisi ja nuorikoita eli Lammion ikätovereita yksi.

Kesäkanalan perustaminenhan on jonkinmoinen trendi nykyään, mutta kyllä tämä poppoo on otettu ihan ympärivuotista kananpitoa ajatellen. Alhojen vinkeet tuntien myös pienimuotoinen poikastuotanto lienee väistämätöntä. Koskaanhan ei tiedä, miten ja minne elämä milloinkin viskelee, mutta tällä kiekuvalla, kotkottavalla ja tietysti haukkuvalla kokoonpanolla mennään eteenpäin ainakin jonkin matkaa.

maanantaina, toukokuuta 12, 2014

Minkäpä teet

Terveisiä Pietarista. Tosin palasimme sieltä jo eilen, joten terveiset eivät ole niin sanotusti reaaliaikaisia. Rytyytin muutaman päivän kellon ympäri töitä Venäjän kansalliskirjastossa, ennen kuin siippa tuli viikonlopun viettoon.

Kuvia muun muassa Voiton päivän paraateista ja muusta tättäräästä löytyisi kyllä, mutta ne ovat kamerassa ja kamera työhuoneessa. Allekirjoittanut puolestaan läsii - mikä on varsin harvinaista - kuumeessa olohuoneen sohvalla. Jokin keskivertoa ärhäkämpi lentsuvirus tarttui matkaan viime metreillä ennen kotiinpaluuta. Arvelin sen olevan jotakin Pietarin metrossa 50-luvulta asti muhinutta ja voimia kerännyttä kantaa. Siippa puolestaan epäili, että kiusa hyppäsi nokkaani alkuviikosta jonkin 1700- tai 1800-luvun kirjan välistä ja onnitteli mahdollisuudesta, että minulla saattaisi olla sama flunssapöpö kuin vaikkapa Aleksandr Pushkinilla (lauantaina katsastamamme kirjailijan kotimuseo traagisine tarinoineen teki mitä ilmeisimmin insinööriimme suuren vaikutuksen).

En kiellä, etteikö ajatus virusten ja bakteerien hämmästyttävästä selviytymiskyvystä olisi käynyt itselläkin toisinaan mielessä, kun on selaillut nuhruisia arkistomateriaaleja, joissa on outoja tahroja ja laikkuja. Että miten onnelliseksi sitä jonkun tuperkkelin tekisi, kun tarjoaisi sille tuoreen keuhkon muutaman vuosisadan odottelun jälkeen.

Tekemistä olisi enemmän kuin laki sallii, deadlinet tungeksivat jonossa ja tönivät toisiaan huomiostani kilpaillen. Huomenna pitäisi ehättää päiväksi Helsinkiin kirjastoon ja keskiviikkona tien päälle ja Itä-Suomeen, mutta minkäpä teet. Tauti kun ei käskemällä lähde. Eikä edes kauniisti pyytämällä.